— Ja kolme viikkoa meni ennenkuin viimein tulit tänne!… Kuulepas, sano minulle suoraan: äitisikö sinua estää tulemasta?… Eikö hän pidä siitä, että sinä käyt luonani.
— Pitää päinvastoin suurestikin. Hän minua käski tänään lähtemäänkin.
— Onko se totta?
— Viime kerralla, kun teidät näin, silloin ennen koululomaa, kerroin hänelle täältä palattuani kaikki. Hän sanoi minulle, että siinä olin tehnyt oikein; hän tiedusteli kaikenlaista teistä, kyseli paljon. Kun kolme viikkoa sitten tulimme takaisin Bretagnen-matkalta, kehoitteli hän minua käymään uudestaan teidän luonanne. Viikko sitten muistutti hän siitä minulle jälleen. Ja kun hän tänä aamuna sai kuulla, etten minä ollut täällä vieläkään käynyt, niin hän suuttui ja käski minun tulla tänne heti päivällisen jälkeen, yhtään viivyttelemättä.
— Etkä häpeä kertoa minulle tuollaista! Sinua täytyi ajaa pakosta minun luokseni?
— Ei, ei, älkää luulko sitä… Oi, te olette suuttunut minuun! Anteeksi… Se on totta, minä olen niin huolimaton… Torukaa minua, mutta älkää olko minulle vihainen. Minähän pidän teistä. Ellen pitäisi, niin en olisi tänne tullutkaan. En ole tullut pakosta. Minua ei yleensä voida pakottaa mihinkään, mitä minä en itse tahdo.
— Senkin vintiö! huudahti Christophe ja nauroi väkisinkin. Entäpä ne musikaaliset aikeet? Mitä niistä on tullut?
— Oh, minä ajattelen yhä niitä.
— Se ei vielä vie pitkälle.
— Nyt minä ryhdynkin toimeen. Menneinä kuukausina minä en voinut, minulla oli niin paljon, niin paljon muuta tekemistä! Mutta nyt saatte nähdä, miten minä teen työtä, jos tahdotte vielä ottaa minut…