— Mikä teidän on? kysyi Grazia.
— Tänään te olette tullut kokonaan takaisin, vastasi Christophe.
Grazia hymyili ja virkkoi aivan hiljaa:
— Se on totta.
Heidän ei ollut varsin helppo puhella rauhassa. Harvoin oli tilaisuutta olla kahden. Colette ihastutti heitä seurallaan enemmän kuin he olisivat toivoneet. Hän oli kaikkine virheineenkin erittäin hyvä nainen, vilpittömästi Graziaan ja Christopheen kiintynyt; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän saattoi joskus käydä heistä ikäväksi. Hän oli kohta huomannut — (hänen silmänsä huomasivat yleensä kaiken) — tuon Grazian ja Christophen välisen "flirtin", kuten hän sitä kutsui: sellainenhan oli hänen oikeaa elementtiään, se oli hänestä ihastuttavaa; hän oli aina valmis moista rohkaisemaan. Mutta tällä kertaa ei häneltä juuri sitä pyydetty; toivottiin ainoastaan, ettei hän sekaantuisi asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä huoneeseen tai virkkaa Grazialle ja Christophelle jokin hieno (siis jo tungetteleva) vihjaus heidän ystävyyteensä, niin heidän molempien ilme muuttui kylmäksi ja he alkoivat puhua muista asioista. Colette arvaili tähän pidättyväisyyteen monenmoisia syitä, mutta ei yhtä ja ainoaa oikeaa. Onneksi ystävyksille hän ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Hän kulki edestakaisin, tuli sisään, meni ulos, piti huolta talostaan, hääräsi kymmenissä hommissa yhtaikaa. Silloin, kun hän oli poissa ja Christophe ja Grazia jäivät yksin lasten kanssa, pääsivät he käsiksi viattoman seurustelunsa lankaan. He eivät puhuneet koskaan yhteisestä tunteestaan. He kertoivat toisilleen koruttomasti pieniä arkipäiväisiä tapahtumia. Grazia tiedusteli naisellisen vaistonsa neuvomana, miten Christophen kotoiset talousasiat olivat: ne olivat aina hullusti; hänelle tuli lakkaamatta rettelöitä emännöitsijäinsä kanssa; palvelijat petkuttivat ja varastivat häntä yhtämittaa. Grazia nauroi herttaisesti ja äidillisen säälivästi tuolle epäkäytännölliselle, isolle lapselle. Eräänä päivänä, kun Colette oli kiusannut heitä tavallista pitemmän aikaa ja sitten lähtenyt heidän luotaan, huokasi Grazia:
— Colette-raukka! Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin ikävä!…
— Minäkin pidän hänestä, jos tarkoitatte pitämisellä sitä, että hän on ikävä, vastasi Christophe.
Grazia nauroi:
— Kuulkaahan: sallitteko minun… (täällä on mahdoton puhella rauhassa)… sallitteko minun tulla joskus luoksenne?
Christophe oli aivan järkyttynyt: