— Mutta minä rukoilen!…
Christophe hymyili omalle heikkoudelleen, antoi pojan asettua pianon ääreen ja puhui hänelle musiikista. Hän teki hänelle kysymyksiä, asetti hänen ratkaistavakseen pieniä harmoonisia probleemeja. Georges ei liikoja tiennyt; mutta hänen musikaalinen vaistonsa korvasi hänen suuren tietämättömyytensä; hän löysi soinnut, joita Christophe tahtoi, niiden nimiä tuntematta; ja hänen virheensä todistivat kaikessa kömpelyydessäänkin, että hänen tiedonhalunsa oli vilkas ja hänen tunteensa erikoisen herkkä. Hän ei hyväksynyt Christophen huomautuksia ilman keskustelua; ja älykkäät kysymykset, joita hän vuorostaan teki, osoittivat, että hänen ajatustapansa oli totuutta rakastava eikä suostunut pitämään taidetta minkäänlaisena uskontunnustuksena, jota parpatetaan pelkästään suulla, vaan tahtoi taiteensa myöskin omakohtaisesti elää. — He eivät puhelleet pelkästään musiikista. Opetuksen sattuessa harmonioihin Georges muisti tauluja, maisemia, henkilöitä, ja alkoi puhua niistä. Oli vaikeaa saada häntä pysymään aisoissaan; täytyi alinomaa taluttaa hänet pois syrjäteiltä; eikä Christophe aina sitä hennonut tehdä. Hän nautti kuunnellessaan tuon älyä ja elämää säihkyvän pikku miehen lavertelua. Miten toisenlainen Georges oli luonteeltaankin kuin Olivier!… Isässä oli elämä ollut sisäinen joki, joka virtasi äänettömästi; pojassa se oli aivan ulkopuolella: oikullinen puro, joka porisi ja leikki auringonpaisteessa. Ja kuitenkin oli vesi kummassakin samaa vettä, yhtä puhdasta kuin heidän silmänsä. Christophe hymyili ilosta, kun huomasi, että Georges tunsi vastenmielisyyttä, ihastusta tahi inhoa eräitä samoja seikkoja kohtaan kuin hänen isänsäkin aikoinaan; ja yhtä tuttua oli hänelle pojan naivi itsenäisyyskin ja hänen sydämensä jalous, sellainen, että se antaa itsensä täydellisesti, jos se ketä rakastaa… Isän ja pojan erotus oli ainoastaan siinä, että Georges piti niin monenmoisista asioista, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää kauan samasta.
Georges tuli Christophen luokse seuraavana päivänä, ja vielä seuraavina. Hän oli nuorekkaan kauniisti ja intohimoisesti rakastunut Christopheen, ja harjoitteli soittoläksyjään ylen innostuneena… Ja sitten innostus heikkeni, käynnit harvenivat. Georges ei tullut enää niin usein kuin ennen… Ja viimein ei hän enää tullut ollenkaan. Häntä ei näkynyt, ei kuulunut viikkokausiin.
Georges oli kevytluontoinen, helposti unohtava, naivin itsekäs ja vilpittömän herttainen; hänen sydämensä oli hyvä, hänen älynsä, jonka voimia hän tuhlasi alinomaa kaikenlaisiin pikku hommiin, kovin vilkas. Hänelle annettiin kaikki anteeksi, siksi, että häntä oli hauska nähdä: hän oli onnellinen…
Christophe ei tahtonut tuomita häntä. Hän ei valitellut, että Georges jätti hänet. Hän kirjoitti Jacquelinelle ja kiitti häntä siitä, että hän oli lähettänyt poikansa hänen luokseen. Jacqueline vastasi lyhyellä kirjeellä, hillityn liikutettuna; hän lausui toivovansa, että Christophe muistaisi hänen poikaansa ja ohjaisi häntä hänen elämässään. Hän ei sanallakaan hiiskunut, tahtoiko hän tavata Christophea. Hävyntunne ja ylpeys eivät sallineet hänen alistua sellaiseen kohtaamiseen. Eikä Christophe arvellut itsellään olevan oikeutta mennä Jacquelinen luokse, kun häntä ei kutsuttu. — Niin elivät he erossa toisistaan ja näkivät toisensa ainoastaan joskus konserteissa; ja ainoastaan pojan harvat käynnit Christophen luona yhdistivät heitä toisiinsa.
Talvi meni. Grazia kirjoitti enää vain joskus Christophelle. Hänen sydämessään asui kyllä Christophea kohtaan yhä edelleen uskollinen ystävyys; mutta kun hän oli oikea Italian tytär, ei sentimentaali, vaan todellisuuteen kiintynyt, niin tarvitsi hänen saada nähdä silmiensä edessä toisia ihmisiä, joskaan ei heitä ajatellakseen, niin ainakin saadakseen huvia keskustelusta heidän kanssaan. Grazian täytyi saada silloin tällöin uudistaa silmiensä muistoja, muuten hänen sydämensä muistot heikkenivät. Nyt hänen kirjeensä muuttuivat lyhyiksi ja sävyltään kaukaisiksi. Hän oli yhä edelleen varma Christophesta, aivan kuin Christophe hänestä. Mutta siitä varmuudesta lähti enemmän valoa kuin lämpöä.
Christophe ei suuresti kärsinyt uusista pettymyksistään. Hänen musiikkityönsä täyttivät hänen mielensä kokonaan. Erääseen ikäkauteen saavuttua elää voimakas taiteilija enemmän taiteessaan kuin elämässään; elämästä on tullut uni, taiteesta todellisuus. Kun Christophe oli päässyt kosketuksiin Parisin kanssa, oli hänen luomisintonsa herännyt. Ei ole maailmassa parempaa kiihoitusta työhön kuin tämän työn kaupungin näkeminen. Kaikkein flegmaattisimpiinkin tarttuu jossakin määrin sen kuume. Christophella, joka oli levännyt vuosikausia terveessä yksinäisyydessä, oli nyt ääretön määrä käytettävää voimaa. Hän oli Parisissa rikastunut niistä uusista voitoista, joita uupumattoman utelias ranskalainen henki oli saanut musiikkitekniikan aloilla; ja nyt lähti Christophe puolestaan löytömatkoille; ollen rajumpi ja barbaarisempi ranskalaisia pääsikin hän kauemmaksi heitä. Mutta näistä uusista yrityksistään ei hän jättänyt enää ainoaakaan vaistomaisen sattuman varaan. Christophen työskentelyyn oli nyt tullut suuri selvyyden vaatimus. Koko hänen entisen elämänsä ajan oli hänen neronsa totellut kaikenlaisten vastakkaisten ja vuorottelevain rytmien virtoja; hänen lakinaan oli ollut heilahtaa äärimäisestä kohdasta toiseen ja täyttää kaikki niiden välillä. Hän oli edellisenä kautena antaunut hillittömästi alttiiksi "kaaoksen silmille, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi", antaunut siinä määrin, että paremmin nähdäkseen tahtoi repiä tuon harson; nyt koetti hän jälleen päästä noiden silmien lumouksesta, heittää vallitsevan hengen taikaverkon takaisin noille sfinksinkasvoille. Rooman valtava tuuli oli puhaltanut hänen lävitseen. Niinkuin silloinen parisilainen taidekin, jonka vaikutusta hän nyt jossakin määrin oli saanut, kaipasi hän järjestystä. Mutta ei sellaista moskovalaista järjestystä kuin väsyneet vanhoillissielut, joiden täytyy säästellä kurjaa tarmoaan puolustaakseen untaan. Voi noita poloisia, jotka palaavat Brahmseihin, — kaikkien taiteiden Brahmseihin, — kuiviin aineenkirjoittajiin, homehtuneisiin neoklassikkoihin, palaavat ainoastaan siksi, että itse ovat uupuneet! Outo saattaisi luulla, että intohimon voimat ovat heidät niin ruhjoneet. Pianpa se kipu teidät kaatoi, ystävä raukat… Ei, teidän järjestystänne minä en tässä tarkoita; minun järjestykseni ei ole sitä laatua. Se on vapaiden intohimojen ja vapaan tahdon keskinäisen sopusoinnun järjestystä… Christophe koetteli nykyään taiteessaan saattaa elämänvoimat täsmälliseen tasapainoon. Uusia sointuja, säveldemooneja, jotka hän oli loihtinut esille selkeästä syvyydestä, niistä päätti hän rakentaa kirkkaita sinfonioita, suuria ja aurinkoisia arkkitehtuurisia suhteita, sellaisia kuin italialaiset basilikat ja kupoolit.
Tällainen henkinen leikki ja ottelu vei häneltä kaiken talven. Ja talvi kului nopeasti, niin että kun Christophe joskus päivätyönsä päätyttyä katseli taakseen menneitä aikoja, ei hän tiennyt sanoa, olivatko ne olleet lyhyet vai pitkät, oliko hän vielä nuori vai jo sangen vanha.
Silloin puhkaisi taas uusi inhimillisen auringon säde unelmien harsot ja toi hänelle vielä kerran uuden kevään. Christophe sai Grazialta kirjeen, jossa Grazia sanoi tulevansa lapsineen Parisiin. Kauan oli hänellä ollut jo se aikomus. Colette-serkku oli häntä usein sinne kutsunut. Ponnistelujen ja totutuista tavoista luopumisen pelko oli saanut hänet lykkäämään matkansa vuodesta vuoteen; hänestä oli vastenmielistä tempautua irti mukavasta rauhasta, vaikeaa jättää tuo the home, koti, jota hän niin rakasti, ja antautua parisilaiseen ihmispyörteeseen, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Tänä keväänä oli kuitenkin epämääräinen alakuloisuus saanut hänet valtaansa, ja ehkäpä hänelle oli tullut jokin salainen pettymyskin, — (miten paljon sanattomia romaaneja tapahtuukaan naisen sydämessä, toisten tietämättä niistä mitään, vaikka hän itselleen ne tunnustaisikin!) — ja niinpä heräsi hänessä halu lähteä Roomasta. Siellä oli puhjennut muuan kulkutauti, ja se antoi hänelle tekosyyn jouduttaa sieltä matkaansa lapsineen. Hän itse tuli Parisiin muutama päivä sen jälkeen kuin Christophe sai hänen kirjeensä.
Tuskin kuuli Christophe hänen olevan Coletten luona, niin juoksi hän häntä näkemään. Hän näki Grazian vielä hajamielisenä ja sävyltään vieraanlaisena. Se oli Christophesta tuskallista, mutta hän ei ilmaissut Grazialle tunteitaan. Christophe oli nykyään uhrannut oman itsekkyytensä jo melkein täydellisesti; ja se seikka antoi hänelle kyvyn aavistaa toisen sydämen salaisuuksia. Hän ymmärsi, että Grazialla oli jokin suru, jota hän tahtoi peittää; ja hän kielsi itseltään oikeuden sitä urkkia. Hän koetti ainoastaan tehdä Grazian olon hupaisaksi, kertoen hänelle iloisesti vastoinkäymisistään, puhuen hänelle töistään, ilmaisten hänelle suunnitelmiaan, kietoen hänet hienotunteisella hellyydellään. Grazia tunsi, että Christophe samalla koetti kaikin mokomin olla mitenkään tunkeilematta, ja juuri sellainen hellyys kävi aivan hänen sydämensä pohjaan asti; vaisto sanoi hänelle, että Christophe aavisti jollakin tavoin hänen surunsa; ja se liikutti häntä. Hänen hieman kipeä sydämensä lepäsi nyt ystävän sydämessä, ystävän, joka puhui kuitenkin hänelle aivan toisista asioista kuin mitä he molemmat ajattelivat. Vähitellen näki Christophe melankolisen varjon hälvenevän ystävättärensä silmistä, ja tunsi heidän katseittansa tulevan toisilleen läheisemmiksi, yhä läheisemmiksi. Ja niinpä Christophe eräänä päivänä Grazialle puhellessaan pysähtyi yhtäkkiä ja katsoi vaiti häneen.