— Te olette kärsinyt, virkkoi hän.
— Niin tekin, vastasi Grazia säälien ja katsellen hänen kasvojaan, joihin tuskat ja intohimot olivat uurtaneet syvän vakonsa.
He eivät keksineet enää sanoja.
— Pyydän, alkoi Christophe hetken päästä, mennään muualle; emmekö saa puhella jossakin, jossa oltaisiin kahden?
— Ei, ystäväni, olkaamme täällä, täällä on hyvä; kukapa meitä huomaa?
— Minä en voi puhua vapaasti.
— On parempi niin.
Christophe ei ymmärtänyt, miksi oli parempi niin. Kun hän sitten myöhemmin muisteli tätä kohtausta, luuli hän, ettei Grazia ollut luottanut häneen. Mutta se johtui siitä, että Grazia aina vaistomaisesti pelkäsi mieltäjärkyttäviä kohtauksia; itse tietämättään hän haki nyt turvaa heidän omien sydäntensä yllätyksiä vastaan; ja sitäpaitsi hän rakasti juuri tällaista hotellisalongin hillittyä tuttavallisuutta; se suojasi hänen häveliästä salaista levottomuuttaan.
He kertoivat toisilleen hiljaisella äänellä, keskeyttäen puhelun vähän väliä tuokioksi, elämänsä pääpiirteet. Kreivi Berény oli muutama kuukausi sitten kaatunut kaksintaistelussa; ja Christophe aavisti Grazian puheesta, ettei Grazia ollut elänyt hänen kanssaan varsin onnellisessa avioliitossa. Hän oli kadottanut yhden lapsensa, ensimäisen. Hän ei millään tavoin valitellut. Hän käänsi jutun itsestään muualle ja ryhtyi kyselemään Christophen vaiheita; ja näki, että hän säälitteli syvästi ystäväänsä, kun kuuli hänen kärsimyksistään.
Kirkkojen kellot soivat. Oli sunnuntai-ilta. Elämä seisahduksissa.