— Kiltti tyranni?
— Ei ole kilttejä tyranneja; on ainoastaan tyranneja, joita rakastaa, ja tyranneja, joita vihaa.
— Ja minä olen kumpaakin laatua. Eikö niin?
— Oh, ette; te olette tuota ensinmainittua laatua.
— Se on niin hauskasti nöyryyttävää.
Päätettynä päivänä Grazia tuli. Christophe oli kuten ainakin niin rehellinen, ettei ollut uskaltanut koskea ainoaankaan paperiliuskaan, mitä hänen huoneessaan vetelehti siellä täällä; jos hän olisi senkin verran huonettaan järjestellyt, olisi hän pitänyt itseään sanansasyöjänä. Mutta suru kalvoi hänen sydäntään. Hän ajatteli häpeissään, mitähän Grazia hänestä ja hänen kodistaan ajatteli. Hän odotti, ja ahdistus vaivasi. Grazia oli täsmällinen, hän tuli viitisen minuttia myöhemmin määräaikaa. Hän nousi portaita, kevein ja varmoin askelin. Hän soitti ovikelloa. Christophe seisoi jo oven takana, ja nyt hän avasi. Grazia oli yksinkertaisesti ja solakan elegantisti puettu. Läpi harson näki Christophe hänen tyynet silmänsä. He sanoivat toisilleen hyvää päivää matalalla äänellä, ja antoivat kättä; Grazia oli hiljaisempi kuin tavallisesti; Christophe kömpelö ja kovin liikutettu ja koetteli salata mielensä järkytystä. Hän vei Grazian sisään, eikä osannutkaan lausua hänelle niitä sanoja, jotka hän oli jo valmistanut selitykseksi ja puolustukseksi, miksi hänen huoneensa oli sellaisessa epäjärjestyksessä. Grazia istahti parhaalle tuolille ja Christophe lähelle häntä.
— Tässä on minun työhuoneeni.
Mitään muuta ei Christophe voinut sanoa.
Tuli hiljaisuus. Grazia katseli ympärilleen, kiirehtimättä, hyvä hymy huulillaan; hänkin oli hiukan hämillään, vaikkei tahtonut sitä itselleen tunnustaa. (Myöhemmin kertoi hän Christophelle, että hän ennen, lapsena, oli usein halunnut tulla Christophen luokse; mutta että hän oli ruvennut pelkäämään aina, kun aikoi astua sisään.) Grazian sydäntä järkytti, kun hän nyt näki, miten yksinäinen ja surullinen Christophen asunto oli; eteinen ahdas ja pimeä; missään ei ollut vähimpiäkään mukavuuksia, vaan sen sijaan ilmeistä köyhyyttä, niin että se kouristi sydäntä; hänelle tuli syvä ja hellä sääli vanhaa ystäväänsä kohtaan, jota pitkä elämäntyö ja kärsimys ja pienoinen mainekaan ei ollut voinut auttaa aineellisista huolista. Samalla huvitti Graziaa se täydellinen välinpitämättömyys elämän hyvinvointia kohtaan, jonka saattoi tuosta huoneistosta huomata: ei ollut mattoja, ei tauluja, ei ainoaakaan taideteosta taikka nojatuolia; ei muita huonekaluja kuin pöytä, kolme tuolia ja piano; ja kirjojen seassa kaikkialla papereita: papereita pöydällä, pöydän alla, nurkissa permannolla, pianon kannella, tuoleilla, — (Graziaa hymyilytti se, että Christophe oli niin tunnollisesti pitänyt sanansa). Hetken päästä kysyi Grazia, näyttäen paikkaa, jossa hän itse istui:
— Tässäkö te kirjoitatte?