— En, vastasi Christophe; tuolla.
Hän osoitti hämärintä kamarinsa kulmausta ja tuolia, joka oli siellä selin ikkunaan päin. Grazia meni ja asettui sille tuolille, virkkamatta sanaakaan. He olivat molemmat jonkun hetken vaiti, eivät tienneet, mitä puhua. Christophe nousi ja meni pianonsa ääreen. Hän soitti, hän improvisoi puolen tuntia; hän tunsi aivan kuin ympärillään ystävänsä, ja ääretön onni täytti hänen sydämensä; silmät ummessa soitti hän jotain ihmeellisen ihanaa. Silloin Grazia ymmärsi tämän huoneenkin kauneuden, huoneen, joka säteili jumalallisten harmoniain loistetta; ja hän kuuli ystävänsä rakastavan ja kärsivän sydämen sykähdykset niinkuin se sydän olisi ollut hänen omassa rinnassaan.
Kun sävelet vaikenivat, istui Christophe hetken vielä liikkumatta pianon edessä; sitten hän käännähti, sillä hän kuuli Grazian kiihtyneen hengityksen, kuuli hänen itkevän. Grazia tuli hänen luokseen:
— Kiitos, kuiskasi hän, ottaen Christophea kädestä.
Grazian huulet vapisivat hiljaa. Hän sulki silmänsä. Samoin Christophe,
Jonkun tuokion olivat he niin käsi kädessä; ja ajan kulku unehtui…
Grazia avasi silmänsä, ja päästäkseen mielensä sekaannuksesta hän kysyi:
— Annatteko minun katsella muuta asuntoanne?
Myöskin Christophe oli onnellinen saattaessaan vapautua täten liikutuksestaan, ja hän avasi viereisen huoneen oven; mutta heti hänelle tuli kauhea häpeä. Siellä oli kaita ja kova rautasänky.
(Myöhemmin, kun hän uskoi Grazialle senkin salaisuuden, ettei hän ollut koskaan vienyt rakastajatarta kotiinsa, virkkoi Grazia hänelle leikillä:
— Sen minä arvaan; siitäpä naiselta olisi rohkeutta vaadittu.