— Miksikä niin?
— Nukkua sellaisessa sängyssä!)
Makuuhuoneessa oli vielä jokin maalaiskaappi, seinällä kipsinen Beethovenin pää, ja vuoteen vieressä, muutaman kolikon kehyksissä, Christophen äidin ja Olivier-ystävän valokuvat. Kaapin päällä oli muuan toinen valokuva: Grazia viisitoista-vuotiaana. Christophe oli löytänyt sen Grazian albumista Roomassa, ja oli sen varastanut. Nyt hän tunnusti asian Grazialle ja pyysi anteeksi. Grazia katseli kuvaa, ja kysyi:
— Tunnetteko minut tästä?
— Tunnen, ja muistan teidät sellaisena.
— Minkälaisena pidätte minusta enemmän?
— Te olette minulle aina sama. Minä pidän teistä aina yhtä paljon. Minä tunnen teidät vaikka mistä. Niistäkin valokuvista, joissa olette aivan pikkulapsena. Te ette arvaa, kuinka liikutettu olen, kun tunnen jo tuollaisesta kapalovauvasta teidän koko sielunne. Mikään ei osoita minulle paremmin kuin se, että te olette ikuinen. Minä rakastan teitä jo ennen syntymäänne. Ja rakastan teitä, kunnes…
Christophe ei jatkanut. Grazia oli vaiti, rakkaudesta järkytyksissään. Kun hän meni sitten takaisin Christophen työhuoneeseen ja Christophe näytti ikkunasta hänelle pientä puuta, tuota puu-ystäväänsä, jonka oksilla nyt varpuset tuiskuttivat, niin sanoi Grazia hänelle:
— Kuulkaas, tiedättekö, mitä nyt teemme? Mepä herkuttelemme. Minä toin tullessani teetä ja sokerileivoksia, kun ajattelin, ettei teillä mahdollisesti niitä olisi. Ja toinpa vielä muutakin. Antakaa tänne päällystakkinne.
— Päällystakkini?