Onnetonta kyllä, ei ole meidän vallassamme jättää verisukulaisillemme perinnöksi parhaimpia puolia verestämme.
Grazian lapsista muistutti toinen, tytär Aurora, joka oli yhdentoista vuoden ikäinen, äitiään; hän oli koko olemukseltaan hienostumattomampi eikä niin kaunis kuin äiti; Aurora ontui hiukkasen; hän oli kiltti lapsi, herttainen ja iloinen, aina terve; hän oli hyvä ja lauhkea; erikoisia taipumuksia ei hänellä ollut, paitsi ehkä taipumusta joutilaisuuteen, luontaista halua olla tekemättä mitään. Christophe piti hänestä äärettömästi. Hän nautti, kun näki tuon tytön Grazian vieressä, nautti heistä kuin kaksoisolennoista, joissa sai yhtaikaa omistaa kaksi ikäkautta, kaksi sukupolvea… Kaksi samasta varresta kasvanutta kukkaa: Vincin Pyhä Perhe, Neitsyt Maria ja Pyhä Anna. Saman hymyn kaksi vivahdetta. Näkee yhdellä katseella koko naisellisen sielun kukoistuksen; ja se on samalla kertaa sekä ihanaa että alakuloista: sillä tietää, miten se kukoistus tulee ja minne se menee. Mikään ei ole syvästi rakastavalle sydämelle luonnollisempaa kuin rakastaa tulisesti ja puhtaasti yhtaikaa kahta sisarusta tai äitiä ja tytärtä. Sitä naista, jota Christophe rakasti, olisi hän tahtonut rakastaa koko hänen sukunsa sarjana, niinkuin hän rakasti Graziassa koko hänen menneitä sukupolviaankin. Eikö jokainen Grazian hymy, nyyhkytys, jokainen hänen rakkaiden kasvojensa ryppy ollut kokonainen erillinen elämä, muisto niistä ajoista, jotka olivat, ennenkuin hänen silmänsä valolle aukesivat, ja ennustanut uutta olentoa, joka oli tuleva sitten, kun hänen kauniit silmänsä olisivat jo ummistuneet?
Pikku poika, Lionello, oli yhdeksänvuotias. Hän oli paljon kauniimpi sisartaan ja hienompaa rotua, liian hienoa, vähäveristä ja kulunutta; hän muistutti isäänsä; hän oli älykäs; hänessä piili paljon huonoja vaistoja, hän oli liehivä ja ovela. Lionellolla oli suuret siniset silmät, pitkä vaalea tytöntukka, ihonväri kalpea, rinta hentorakenteinen; hän oli sairaloisen hermostunut, ja teeskentelikin hermostumista, kun asia hänestä niin vaati, sillä hän oli synnynnäinen näyttelijä, ihmeellisen taitava löytämään ihmisten heikot puolet. Lionello oli Grazian lempilapsi, äidithän aina pitävät enemmän niistä lapsistaan, jotka ovat raihnaampia; — ja johtipa Graziaa tähän sekin hyvissä ja kunniallisissa naisissa varsin tavallinen tunne, että he rakastavat juuri niitä poikiaan, jotka ovat yhtä vähän hyviä kuin kunniallisiakaan; (tällä tavoin äidit ikäänkuin korvaavat sitä elämänsä puolta, että ovat itse ankarasti tukehduttaneet kaikki vallattomat tunteensa). Saattaapa tällaiseen hellyyteen olla osaltaan syynä myöskin muisto puolisosta, joka on tuottanut heille kärsimyksiä ja jota he ovat rakastaneet, joskin ehkä halveksineetkin. Siinä rehoittaa koko ihmisen sielun hämärissä syvyyksissä kasvava kuumanilman kasvisto.
Vaikkakin Grazia koetti kaikin tavoin olla lapsilleen puolueeton, tunsi Aurora kuitenkin erotuksen, ja hän kärsi hiukan siitä. Christophe aavisti hänen tunteensa, ja Aurora puolestaan vainusi Christophen osanoton häntä kohtaan; he lähentyivät silloin vaistomaisesti toisiaan. Christophen ja Lionellon välillä vallitsi antipatia, jonka poika kätki liehakoivaan ja liialliseen kilttiyteen, — ja jota Christophe ei suvainnut itsessään, sillä se oli hänestä häpeällistä. Hän tahtoi pakottaa itsensä olemaan Lionellolle vilpittömästi hyvä; hän tahtoi helliä tätäkin toisen lasta, käyttäytyä niinkuin hänestä olisi ollut erikoisen suloista saada rakastaa häntä. Hän koetti olla huomaamatta Lionellon huonoja puolia, kaikkea sitä mikä hänessä muistutti "tuota toista"; hän ei halunnut nähdä hänessä muuta kuin Grazian sielun. Grazia, joka oli selvänäköisempi kuin Christophe, ei kuvitellut pojastaan mahdottomia; ja siitä huolimatta hän rakasti häntä yhä enemmän.
Tauti, joka oli piillyt pojassa vuosikausia, puhkesi: keuhkotauti. Grazia päätti lähteä Lionellon kanssa erääseen sanatorioon Alpeille. Christophe pyysi saada tulla hänen mukaansa. Grazia arasteli yleistä mielipidettä eikä myöntynyt hänen pyyntöönsä. Christophesta oli tuskallista, että Grazia tässä määrin välitti yleisistä pintapuolisista tavoista.
Grazia matkusti. Hän oli jättänyt tyttärensä Coletten hoitoon. Piankin tunsi hän itsensä hirveän yksinäiseksi sanatoriossa, noiden tautisten joukossa, jotka puhuivat ainoastaan sairaudestaan, ja keskellä armotonta luontoa, joka kohotti jääkylmänä kasvojaan yli kärsivän ihmissuvun. Päästäkseen noiden onnetonten masentavasta läheisyydestä, sairaiden, jotka väijyivät nenäliina kourassa toisiaan ja seurasivat toisissaan kuoleman kehityskulkua, muutti Grazia pois Palatsi-hospitaalista ja vuokrasi itselleen chalet'n, paimenmajan, missä hän sai olla pikku sairaansa kanssa kahden kesken. Korkea vuoristoseutu ei parantanutkaan Lionellon tilaa, vaan pahensi sitä. Kuume tuli kiivaammaksi. Grazia vietti hädän ja tuskan öitä. Christophe tunsi kaukaa aavistukselta hänen ahdistuksensa, vaikkei ystävätär kirjoittanut hänelle mitään: sillä Grazia tahtoi ylpeästi kärsiä yksinään; hän olisi toivonut, että Christophe olisi ollut siellä; mutta hän oli kieltänyt Christophea tulemasta mukaan: nyt hän ei voinut taipua tunnustamaan: "Minä olen liian heikko, minä tarvitsen teitä…"
Eräänä iltana, kun Grazia seisoi paimenmajan luhdilla, iltahämärässä, joka on niin julma tuskanahdistamista sydämistä, näki hän… oli köysirata-asemalta nousevalla tiellä näkevinään… Mies sieltä tuli, nopein askelin; hän pysähtyi epäröiden, hiukan kumarassa. Nosti vähän päätänsä ja katsoi ylös paimenmajaan. Grazia vetäytyi nopeasti huoneeseen, ettei häntä näkyisi; hän painoi sydäntään kaksin käsin ja nauroi liikutettuna. Vaikkei hän ollut laisinkaan uskonnollinen, vaipui hän polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä: hän tahtoi, tahtoi kiittää jotakin… Kuitenkaan ei tulija tullut. Grazia meni ikkunan luo, ja katseli jälleen uutimien takaa. Nyt se oli seisahtunut ja nojailihe pellonaitaan, tuolla lähellä paimenmajan porttia. Hän ei uskaltanut tulla sisälle. Ja Grazia oli vieläkin enemmän sekaannuksissaan kuin hän; hän hymyili ja kuiski hiljaa:
— Tule…
Viimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella. Grazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee, että häntä lyödään. Hän sanoi:
— Minä tulin… Antakaa anteeksi… Grazia vastasi hänelle: