— Tällaisesta epäjärjestyksestä? Grazia nauroi:

— Minä hommaan tänne järjestystä.

Grazian avatessa ovea ja aikoessa astua kynnyksen yli, Christophe laskeusi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.

— Mitä te teettekään! huudahti Grazia. Voi rakas, rakas hupsuni!
Hyvästi.

Sovittiin, että Grazia tulisi Christophen luokse kerta viikossa määräpäivänä. Grazia oli vaatinut lupauksen, ettei Christophe enää hulluttelisi, ei rupeaisi polvilleen, ei suutelisi hänen jalkojaan. Graziasta henki niin suuri rauha, että se tyynnytti Christophea sellaisinakin päivinä, jolloin hänellä oli raju tuulensa; ja vaikka Christophe yksin jäädessään ajattelikin häntä intohimoisella kiihkolla, niin yhdessä olivat he aina kilttejä tovereita. Koskaan ei Christophen huulilta lähtenyt sanaa, koskaan ei hän tehnyt liikettä, joka olisi tehnyt ystävättären levottomaksi.

Christophen-päiväksi puki Grazia pikku tyttärensä samanlaiseen asuun kuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun he ennen muinoin kohtasivat toisensa ensi kerran; ja hän pani lapsen soittamaan samaa kappaletta, jota Christophe silloin oli hänellä harjoituttanut.

Graziassa tämä sulous, hellyys, hyväsydäminen ystävyys oli yhtynyt aivan toisenlaisiin ominaisuuksiin. Hän oli turhamainen. Hän rakasti ylimystön seuraa, hän piti siitä, että häntä liehakoitiin, olivatpa liehittelijät vaikka typeryksiä; hän oli melkoisen koketti muualla paitsi Christophen seurassa, — niin, myöskin Christophen seurassa. Milloin Christophe oli hänelle oikein hellä, tekeysi hän mielellään kylmäksi ja torjuvaksi. Milloin Christophe taasen oli kylmä ja hillitty, muuttui Grazia helläksi ja ärsytteli herttaisesti häntä. Hän oli, jos kukaan, kunnian nainen. Mutta parhaissa ja kunniakkaimmissakin naisissa piilee usein nuori tyttö. Hän ei mielellään loukannut maailmaa, hän tyytyi halusta sovinnaisiin muotoihin. Hän oli hyvinkin musikaalinen, ymmärsi Christophen töitä; mutta ne eivät kiinnittäneet liioin hänen harrastustaan — (ja Christophe tiesikin sen hyvin). — Oikeasta latinalaisesta naisesta on taiteelle arvoa ainoastaan sikäli, mikäli se liittyy elämään, ja elämä rakkauteen… Rakkauteen, joka uneksii hekkumallisen ja horteessa nukkuvan ruumiin kätkössä… Mitä kuuluvat häneen pohjolan traagilliset aprikoimiset, tuskalliset sinfoniat, älylliset kiihkot? Hän tahtoo musiikkia, joka kirkastaa hänen salaiset kaipuunsa, kirkastaa kaikkein vähimmällä voimanponnistuksella; hän tahtoo oopperaa, joka on täynnä intohimoja, mutta vailla niiden tunteiden mukana tulevaa väsymystä; tahtoo sentimentaalia, aistillista ja laiskaa taidetta.

Grazia oli heikko ja häilyväinen; hän pystyi vakavaan henkiseen uurasteluun ainoastaan epätasaisin ajanjaksoin; hän tarvitsi huvitusta; harvoin teki hän seuraavana päivänä, mitä oli edellisenä päättänyt. Ja kuinka paljon hänessä oli lapsellisuutta, ällistyttäviä pikku oikkuja! Naisen luontaista, silloin tällöin ilmenevää sairaloista, järjetöntä sekavuutta. Hän tiesi nuo vikansa ja koetti oikullisina päivinään vetäytyä yksikseen. Koska hän ne tiesi, moitti hän itseään, ettei jaksanut niitä paremmin vastustaa, vaikka ne tekivät hänen ystävänsä niin surulliseksi; ja joskus hän suorastaan uhrasi omat halunsa saadakseen Christophen olon viihdyttäväksi; mutta yleensä pääsi hänessä luonto kuitenkin voitolle. Lisäksi ei Grazia voinut kärsiä sitä, että Christophe näytti häntä muka komentelevan; ja pari kertaa teki hän aivan päinvastoin kuin Christophe pyysi, ainoastaan näyttääkseen, että hän oli vapaa ja riippumaton. Sitten hän sitä kyllä katui; yöllä oli hänen omatuntonsa paha, ettei hän voinut antaa Christophelle suurempaa onnea; hän rakasti Christophea paljoa enemmän kuin hän hänelle näytti; hän tunsi, että tämä ystävyyssuhde oli hänen elämänsä parhain puoli. Niinkuin tavallisesi käy kahden toisiaan rakastavan ja erilaisen olennon, olivat he toisilleen läheisimpiä silloin, kun eivät olleet yhdessä. Ja joskin väärinkäsitys oli aikoinaan erottanut heidät toisistaan, niin ei siihen syynä ollut yksinomaan Christophe, kuten hän itse vilpittömästi luuli. Vaikka Grazia olikin rakastanut silloin Christophea enemmän kuin Christophe häntä, niin olisiko hän silti mennyt Christophen vaimoksi? Hän olisi ehkä antanut henkensä hänen puolestaan; mutta olisiko hän suostunut olemaan koko elämänsä hänen kanssaan? Grazia tiesi (mutta ei suinkaan tunnustanut sitä Christophelle), tiesi hyvinkin, että hän oli rakastanut puolisoaan ja että hän rakasti häntä yhä vieläkin, kaiken sen pahankin jälkeen, mitä mies oli hänelle tehnyt, rakasti niin suuresti, ettei hän sillä tavoin ollut koskaan rakastanut Christophea… Sydämen ja ruumiin salaisuuksia, joista ihminen ei tunne ylpeilevänsä; ei, hän salaa niitä siltä olennolta, joka on hänelle rakas, salaa sekä kunnioituksesta häntä kohtaan että myöntyvästä säälistä omaa itseään kohtaan. Christophe oli liiaksi mies voidakseen arvata tällaista, mutta silloin tällöin huomasi hän kuitenkin aivan kuin vilahdukselta, kuinka vähän tuo rakkahin, joka piti tosiaan hänestä, kuinka vähän se olento joskus oli hänen omansa, — ja ettei maailmassa saa lopullisesti turvautua kehenkään, ei kehenkään kokonaan. Hänen rakkautensa ei siitä muuttunut. Eikä hän ollut edes katkerakaan. Grazian rauha oli tullut hänellekin. Hän taipui. Oi elämä, miksi moittia sinua sellaisesta, mitä sinä et voi antaa? Etkö ole ilman sitäkin ihmeen kaunis ja pyhä? Täytyy rakastaa sinun hymyäsi, Gioconda…

Christophe tarkasteli kauan ystävättärensä kauniita kasvoja; hänelle selveni niistä paljon menneitä ja tulevia. Niinä monina vuosina, jotka hän oli elänyt yksin, matkustellen siellä täällä, puhellen vähän, mutta katsellen sitä enemmän, oli Christophe saanut melkeinpä tahtomattaan erinomaisen taidon arvata asioita ihmisten kasvoista: saanut valtaansa koko tuon vuosisatojen muodostaman rikkaan ja mutkikkaan salakielen. Ah, se on tuhannesti rikkaampi ja oikullisempi kuin puhuttu! Sukupolvien vaiheet haastavat sitä kieltä… Ihmisten kaavojen ja hänen sanojensa välillä on ainainen ristiriita. Tuossa näet nuoren naisen, jonka piirteet ovat sievät, hiukan kuivat, à la Burne Jones, traagilliset, aivan kuin kätketyn intohimon, mustasukkaisuuden, shakespeareläisen tuskan jäytämät… Mutta kun hän puhuu, onkin hän vain poroporvari, tyhmä kuin kana, keskinkertaisen koketti ja itsekäs; hänellä ei ole aavistustakaan hirveistä voimista, jotka piilevät hänen lihassaan. Kuitenkin on se kiihko, kiivaus hänessä. Missä muodossa se purkautuu kerran ilmi? Häikäilemättömänä oman edun tavoittelunako, mustasukkaisuutena avioliitossa, jalona tarmona, sairaloisena häijyytenä? Kuka arvaa! Saattavatpa ne ominaisuudet joutua jollekin toisellekin hänen veriheimolaiselleen ennen kuin ne hänessä ehtivät puhjeta julki. Mutta kaikissa tapauksissa sopii ne elementit ottaa huomioon, nuo elementit, jotka liittyvät kohtalon ankaruudella sukuperään.

Graziakin kantoi olemuksessaan tällaista suvun raskasta lahjaa, perintöä, jota vanhoista perinnöistä kaikkein vähiten uhkaa vaara hävitä aikojen varrella teille tietymättömille. Mutta hän ainakin tunsi sen perintönsä. Ja tietää heikkoutensa on suuri voima: sen avulla voi tehdä itsensä, ellei sukuhengen laivan päälliköksi, niin ainakin sen luotsiksi, — noiden ammoisten vaistojen, joihin olemme sidotut ja jotka kuljettavat meitä mukanaan kuin pursi merellä. Silloin voi tehdä kohtalokkuudesta itselleen välikappaleen, käyttää sitä hyväkseen kuin purjeita, joita saattaa tuulen mukaan lisätä tai reivata. Kun Grazia sulki silmänsä, kuuli hän sielussaan montakin ääntä, joiden sävy teki hänet levottomaksi ja joiden värinä oli hänelle tuttua. Mutta hänen terveessä sielussaan sulivat soraäänetkin kokonaisuuteen; hänen harmoonisen järkensä kosketuksesta muodostivat ne syvän ja sametinpehmeän yhteissoiton.