— En tiedä.
— Koskeeko tänne?
— Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.
Sitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia pelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään yskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien vallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi, ja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä hänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen sänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen mennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän hellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia vuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä hän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.
Tuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia. Ihmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen kyky, — joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla. Tuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa, niin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa ajatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä. Lionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän kehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu tehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä tuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan, joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen sattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa uskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen tulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä, sitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä vihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän syvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan… Alunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen, oli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä kohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen silmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi. Tästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä. Hän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan salongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin syystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat yhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin, kun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti äitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa kiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia nousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. — Lionello alkoi huvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista loukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi. Jos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi. Sitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran aivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui vaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi vilustunut. — Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden sävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi poika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten revittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui Lionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi maassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli ja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.
Siitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän huomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten turvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli mahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin oli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut enää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin, vaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja Christophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta leikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta ja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi ihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja: joskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi lasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä kaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei hän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä, ja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti. Luonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät ainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, — heidän tyynet juttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa juhlaa, — koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.
Silloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän lomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen lapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään hän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)
Sellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen. Jokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin kalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun asti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen! Miksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä… Eräänä päivänä Grazia tunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.
— Niin, miksikä emme? kysyi hän,
— Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan väikkyi sydäntäsärkevä hymy.