Christophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa poikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon valheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin epäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet yleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan viimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja tai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille jää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita lahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät ole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea; joskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli ja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa alistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän menetteli.
Silloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään. Mutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut oikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä. Juuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon lujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa ystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä tuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi Graziaa "rippi-isäkseen". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus toi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään; ja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat. Jopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin. Siihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä keskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle apuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli viimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä. Mutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia ja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin Christophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian rakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä illoin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta Grazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin hän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:
— "Ystäväni ajattelee minua."
Ja suuri rauha oli heille tullut.
Sillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa vuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen. Christophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan, näyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta ja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti Christophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut Christophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut, olivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile käsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli se Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli. Elämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi niihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen henkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä hämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut: suljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti oman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin musiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun ja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia, jotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa yhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä, tuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista punottuja sävellyksiään:
— Meidän lapsiamme.
He olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin. Miten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon, joka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! — Siellä osoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret Christopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä. Pelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja nähdä elämänvirran kierivän ohitse!… Nyt heitti Grazian horjuva terveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta pikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen salatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli Christophen "rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen ystävätär". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan kotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän jaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen, kirjoitti Christophe hänelle:
"Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia…"
Tällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä kestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt heitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen Lionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä. Se hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta. Hän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua suunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja. Hän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään muita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian oli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin, kauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat lääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa pohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen terveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli sairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi hänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti surua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän hyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin yhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä tuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti suinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin määrin toisiinsakin tarttumaan.
Se päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä Parisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla toistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä samaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen toisensa.