Viiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa; enimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein yksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin lakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin palvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla Grazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie rupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja kohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen. He painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin katsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys… Grazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi hänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui lämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson Christophe suuteli Grazian rakasta suuta.
Oli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut etenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli vielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita usvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat vettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä. Christophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska… Ei mitään enää. Kaikki on mennyt…
Hän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä, joka ei ole luotu menemään.
KOLMAS OSA
Ero yhä vain lisää niiden valtaa meihin, joita rakastamme. Sydän säilyttää heistä ainoastaan sen, mikä meille on rakasta. Jokainen kaukaiselta ystävältä tuleva sana saa hiljaisuudessamme uskonnollisen ja hartaan kaiun.
Christophen ja Grazian kirjeenvaihto muuttui sävyltään sellaiseksi syvän vakavaksi kuin kaikkien todella rakastavien parien, joita ei enää uhkaa rakkauden vaarallinen koettelemus, vaan jotka ovat päässeet sen ohitse, tuntevat itsensä varmoiksi tiellään ja kulkevat käsi kädessä. Kumpikin heistä oli kyllin vahva auttaakseen ja ohjatakseen toista, kyllin heikko antaakseen toisen auttaa ja ohjata itseään.
Christophe matkusti takaisin Parisiin. Hän oli päättänyt olla sinne enää palaamatta. Mutta mitäpä päätöksistä! Hän tiesi tapaavansa siellä vielä edes Grazian varjon. Ja olosuhteet tekivät hänen tahtoaan vastaan salaliiton hänen salaisen oman halunsa kanssa: ne näyttivät hänelle uuden velvollisuuden, mihin hänen oli sitouduttava Parisissa. Colette, joka oli perillä kaikista hienoston juoruista, oli ilmoittanut Christophelle, että Christophen nuori ystävä, Georges Jeannin, näytti aikovan tehdä hullutuksia. Jacqueline oli aina ollut kovin heikko poikaansa kohtaan, eikä koettanutkaan enää häntä pidättää. Hänellä oli itsellään omituinen taitekautensa: liikaa huolta itsestään voidakseen välittää pojasta.
Siitä surullisesta seikkailusta saakka, joka oli rikkonut Jacquelinen avioliiton ja murtanut Olivier Jeanninin mielen, oli Jacqueline viettänyt sangen kunniakasta ja syrjään vetäytynyttä elämää. Hän pysyi erillään Parisin hienostosta, vaikka se oli uudestaan alkanut lähennellä häntä, pantuaan hänet ulkokultaisesti joksikin aikaa ikäänkuin karanteeniin. Ne lähentelyt Jacqueline torjui jyrkästi. Tekoaan hän ei hävennyt tuollaisten ihmisten edessä laisinkaan; mielestään ei hän ollut mistään tilivelvollinen heille: sillä he olivat vieläkin huonompia kuin hän; sitä, minkä hän oli tehnyt rehellisesti, tekivät puolet noista hänen tuntemistaan naisista salaa, kotilieden suojelevan varjon alla. Jacqueline kärsi ainoastaan siitä, että hän oli tehnyt pahaa parhaalle ystävälleen, ainoalle, jota hän maailmassa tosiaan oli rakastanut. Hän ei antanut itselleen anteeksi, että hän oli hukannut sellaisen sydämen keskelle näin köyhää maailmaa.
Hänen katumuksensa ja tuskansa voima raukesi vähitellen. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanaton kärsimys, nöyryyttävä halveksima häntä itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ja äidinrakkaus. Tähän tunteeseen keskittyi Jacquelinen koko kaipuu rakastaa; se teki hänet suhteessa poikaan aivan aseettomaksi ja neuvottomaksi; hän ei osannut vastustaa ainoaakaan lapsensa oikkua. Puolustaakseen heikkouttaan Jacqueline koetti vakuuttaa itselleen, että hän muka sovitti siten rikostaan Olivier-vainajaa vastaan. Hänen kiihkeitä hellyydenkausiaan seurasi aina väsynyt välinpitämättömyyden aika; milloin kiusasi hän poikaansa vaativalla ja levottomalla rakkaudella, milloin näytti hän kyllästyvän poikaansa ja antoi hänen tehdä, mitä hän vain tahtoi. Jacqueline huomasi kyllä, että hän oli huono kasvattaja, ja se oli hänestä tuskallista; mutta hän ei siitä sen kummemmaksi muuttunut. Jos hän joskus (sangen harvoin) yritti noudattaa kasvatusperiaatteissaan Olivier Jeanninin käsityksiä, oli tulos surkea; moinen moraalinen pessimismi ei sopinut Jacquelinelle enempää kuin pojallekaan. Kaiken kaikkiaan ei hän tahtonut pojalleen muuta auktoriteettia kuin hellyytensä. Eikä hän ollutkaan väärässä: sillä heidän välillään, vaikka he niin suuresti toisiaan muistuttivatkin, ei ollut muita yhdyssiteitä kuin sydämen. Georges Jeannin tunsi vain äitinsä fyysillisen viehätyksen; hän rakasti hänen ääntään, liikkeitään, eleitään, hänen sirouttaan ja rakkauttaan. Mutta sielultaan tunsi hän olevansa hänelle vieras. Tämän huomasi Jacqueline vasta sitten, kun nuoruuden ensimäinen tuulenpuuska vei pojan hänen luotaan. Silloin hän sitä kummasteli, ja hän suuttui, ja piti siihen syynä toisten naisten vaikutusta; tahtoessaan sitä vaikutusta hävittää hän yhä vain karkoitti poikaansa loitommalle. Totuus oli se, että he olivat tosin aina eläneet yhdessä ja toistensa rinnalla, mutta kumpikin omissa erilaisissa sielullisissa askareissaan: siten he olivat tottuneet väheksymään kaikkea sellaista, mikä heitä erotti toimistaan, ja pitämään liian tärkeinä kaikenlaisia pintapuolisia sympatioja tai antipatioja: kun nyt lapsesta (tuosta luonteeltaan sekalaisesta oliosta, jonka huokosista tuntui vielä naisen tuoksu) nyt kehkeytyi mies, ei näistä pintaseikoista jäänyt enää jälkeäkään. Ja nyt sanoi Jacqueline katkerana pojalleen:
— En tiedä, kehen sinä tulet. Sinä et muistuta isääsi etkä minua.