Täten näytti hän pojalleen vieläkin ilmeisemmin kaiken, mikä heitä erotti toisistaan; ja Georges oli siitä huomiostaan ylpeä, joskin samalla kuumeisen levoton.
Kaksi toistaan seuraavaa sukupolvea tuntee terävämmin kaiken, mikä niitä toisistaan erottaa, kuin seikat, jotka ovat niille yhteisiä; niiden kummankin täytyy vakuutella itselleen oman olemassaolonsa tärkeyttä, vaikka ne joutuisivatkin silloin tekemään väärin toiselle tahi valhettelemaan itselleen. Mutta tämä ristiriita ei ole yhtä suuri kaikkina aikakausina. Klassillisina kausina, tuollaisina, joina toteutuu joksikin aikaa jonkin sivistysmuodon täydellinen tasapaino, — noilla ylätasangoilla, joita jyrkänteet ympäröivät, — ei erotus korkeustasojen, sukupolvien, välillä ole varsin tavaton. Mutta renessanssin tai dekadenssin aikoina jättävät nuoret miehet, jotka kiipeävät ylös huimaavaa rinnettä tai laskeutuvat siitä alas, kauas jälkeensä ne, jotka kulkevat heitä ennen. — Georges kiipesi ikäistensä kanssa nyt ylös vuorelle päin.
Hänessä ei mikään puoli, ei älyllinen eikä luonteesta johtuva ominaisuus, ollut kehittynyt toisia suuremmaksi: mikään hänen tasamittaisista taipumuksistaan ei kohonnut elegantin keskinkertaisuuden tasoa korkeammalle. Ja kuitenkin oli hän nyt, elämäntaipaleen alussa, huomattavastikin muutaman askelman ylempänä kuin hänen isänsä, joka oli kuluttanut äärettömän määrän älyn ja tarmon voimia lyhyen elämänsä matkalla.
Tuskin olivat pojan järjen silmät auenneet, kun hän jo huomasi ympärillään sen häikäisevien valojen puhkaisemien varjojen paljouden, sen suunnattoman määrän kaikkea sekä tietoista että pelkästään aistimuksellista, ne toisilleen viholliset totuudet ja ristiriitaiset erehdykset, joiden usvassa hänen isänsä oli koko ikänsä harhaillut, mutta samalla Georges huomasi myöskin, että hänen vallassaan oli ase, jota nuo varjot eivät olleet ennen tunteneet: hänen voimansa…
Mistä se oli hänelle tullut?… Se on rodun ylösnousemuksen mysteerioita. Rotu saattaa olla jo menettänyt kaikki voimansa ja nukkuu; ja sitten se herää kuin vuoriston kevätvirta ja kuohuu taas yli äyräittensä!… Mitä aikoi hän tällä voimallansa tehdä? Käyttääkö sitä vuorostaan tutkiakseen modernin ajatuksen selvittämättömiä tiheikköjä? Se ei häntä viehättänyt. Hän tunsi niissä piilevän uhkaavia vaaroja. Ne vaarat olivat murskanneet hänen isänsä. Mieluummin hän olisi pistänyt moisen traagillisen metsän tuleen kuin matkinut isänsä yritystä ja tunkeutunut sen sisään. Hän oli tuskin vilkaissut noihin viisauden tai pyhän hulluuden kirjoihin, joista Olivier oli juopunut: niitä olivat Tolstoin nihilistinen sääli, Ibsenin synkkä ja hävittävä ylpeys, Nietzschen raivonvimma, Wagnerin sankarillinen ja aistillinen sensualismi, — tuskin hän oli sen tehnyt, niin hän käänsi niistä kasvonsa pois sekä suutuksissaan että kauhuissaan. Hän vihasi sitä realististen kirjailijain sarjaa, joka oli puolen vuosisataa tappanut taiteen iloa. Georges ei kuitenkaan osannut häivyttää jäljiltään hänen kehtoaan aikoinaan ympäröineen suruisen unen varjoja, hän ei tahtonut katsoa taakseen; mutta hän tiesi hyvin, että varjo oli hänen takanaan. Ollen liian terve löytääkseen lasku väylää levottomuudelleen edellisen aikakauden laiskasta skeptisismistä inhosi hän sellaisten kuin Renanin ja Anatole Francen dilettantismia, tuota vapaan älyn turmeltuneisuutta, ilotonta naurua, ironiaa, jossa ei ollut suuruutta: sellainen on orjien arvoista häpeällisyyttä, orjien, jotka leikkivät kahleillaan jaksamatta niitä katkaista.
Georges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko luodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta tahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät suuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat valheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä kaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin yleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates, että hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja. Heidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä kaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia lääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja, väljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen kirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan klassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka kaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset pöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla tunnukseksi jotakin muka välimereläisen hengen valtaa. (He olisivat saattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin atlantisesta hengestä.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he asettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset… Sanoja, sanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt myöskentelivät taivasalla. — Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki muutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli heidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi markkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään siitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin trikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on kuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan varmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä uudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta. Hän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva ja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä voinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi heidät kaikki.
Odottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen… hänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta kaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön voimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada päättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä, puuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta, taidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä täyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin taipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä on päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella ja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen saakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt ryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia urheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa; hän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen johtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten hupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa, niin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein hän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli lentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin ilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista ihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa yhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen ja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa suuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen kasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen aukenevan heille. — Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että hän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä jättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä. Georges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline luuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle ainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei Georges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa niitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään nuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi siihen pystynytkin, — ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut voimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään kohti.
Jacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän luisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa kokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden kuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen kuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa koko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa avioliitossa, — eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten näkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät yhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille melkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun rakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen katkeruus. — Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline nyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät aavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa kehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he tahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee heitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.
Jacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä ennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt myöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta kaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki ja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja pojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi kenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman sydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä itselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin omituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja varsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille, tulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen elämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka lumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa, mystillisellä viehätysvoimallaan.
Tuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen ammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas, lujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja jyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu hymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan hän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli talonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen edellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on taipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on välttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä sekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin viekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa luontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon aatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin moinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään sellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta käytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline antoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen, ja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.