Piankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei sitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges oli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista; mutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä oli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä kanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo kokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet valtasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea, — suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä, että vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt sitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän oli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt. Georges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa takaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat kiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä vain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen; ja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin päin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti suuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla, sekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat kummalliset oikkunsa. — Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette oli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen viehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut milloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä; ne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella hyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen pinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä uhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse pystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle; ja Christophe riensi hätään.

Christophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen Jeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan hetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea ymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota kohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta. Hän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia edustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja vihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain uudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille tarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti auttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana: vapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana kaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, — tai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään kuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli hän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien maiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia pelkkinä barbaareina.

Ja kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja vaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet surulliseksi tai ajattelevaksi, — hän, joka tavoitteli kiihkeästi nautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain helposti itsensä pettää, — hän, jonka lujat lihakset ja aivojen laiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi Action françaisen, Ranskan kansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin oppeihin — (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) — kuitenkin kunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen aikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa olivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta), miten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut elää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti nyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut kieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista johtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja pian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen tarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka veti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.

Georges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen ja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt ajatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe kuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus hän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle, lisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä; sitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut huomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten karkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään varpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi kuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:

— Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!

Silloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan kärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen vikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat ja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta jotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän oli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.

Aina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä usein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän ei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges Jeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti hullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei, vaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges suhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet; hän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys moraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä, jotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin iloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen nuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko elämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut liioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla tyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän ei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi masentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut olla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin kepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges ei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon tuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet toisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen ollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin koettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven moraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen mitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka osaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko ikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa itseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen ihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä siitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä, mitä olemme. Uskaltaa sanoa: "Tuo on hyvä, tuo on paha". Heikoille tekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi kuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia kohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa, jonka valtaan toinen aikoo heittäytyä…

Niin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden, mitä hän aikoi tehdä: — (tiesikö hän sitä itsekään?) — Hän ei puhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. — Mitäpä voi silloin enää muuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa olkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen neuvojaan kuitenkaan kuunnella.

Tällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus. Georges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin tulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi noiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki vanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui pureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen. Christophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges oli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita asioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet ainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä; sitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain oman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa, toritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen eteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana tai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti itsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse. Mahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen. Christophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin itse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään aivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja kirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin. Sitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä taakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana heittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan päivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien leviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi niin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta kiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo. Georges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa kierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä Christophen nauru.

Siitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi. Georges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen sielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan taiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään inhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: "eikö Christophe tuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?"