— Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole hyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä, sinä, ulkoilman mies.
— Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos ruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus tarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua periaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä kadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he, jotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.
— Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista toivottomuutta?
— Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!
— Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä kummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne luoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen aika, käykää omin jaloin.
— Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä tuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.
— Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä? Vastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen juuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.
— Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.
— Sinä pelkäät, vastasi Christophe.
Georges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä syvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos kumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.