Emmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut enää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut Christopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt hänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen luonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden puuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän tunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä kaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt hänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli tahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse; hän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän aikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli aivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin katkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen takaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita oli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että hänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita ystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui tuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti naiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt sydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen vakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka nostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan välikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli tehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän näki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti sellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei kokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin vapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta, ja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi papiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa, kuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen unelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari tyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä tulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden puolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa, aatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon kärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään koko ranskalaista idealismia, — uskoa vapauteen, jolla oli omat pyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen, syvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen veljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä hirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen ikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla väkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta keskellä Ranskan omaa sydäntä!
— Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko maailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan saakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi turvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä pikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.
— Ja onko se sinusta niin lohdullista?
— On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu joidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta Jumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut nöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun. Koeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat? He elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään pellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät laineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on eilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet sille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka unohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile enkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii ohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua huippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo huilut ja rummut soivat!…
(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti hereille.)
… Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki voimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä, että kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti, lähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman järjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen uutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen tutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja mitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden yhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin elämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla. Huomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii asuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin, yhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.
Emmanuel katseli Christophea; ja tämä näky heijasti hetken hänen silmissään. Kun Christophe oli jo lakannut puhumasta, oli Emmanuel tuokion vaiti; ja sitten hän sanoi:
— Sinä olet onnellinen, Christophe! Sinä et näe yötä.
— Minä näen yössä, vastasi Christophe; minä olen elänyt siinä niin kauan. Minä olen vanha huuhkaja.
Tähän aikaan huomasivat Christophen ystävät, että hän muuttui yleensä käytöksessään. Hän oli usein hajamielinen, aivan kuin tolalta poissa. Hän ei kuunnellut tarkoin, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti mietteisiinsä vaipuneelta ja hymyili alinomaa. Kun huomautettiin tuosta tarkkaamattomuudesta hänelle, pyysi hän sydämellisesti anteeksi. Hän puhui joskus itsestään kuin mistäkin vieraasta henkilöstä: