— Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää aina kaikki.
Paljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli Christophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa usein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat hänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät laulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin taitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin suureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja: hän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen soiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin. Ja joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin antoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä. Christophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti tässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut, nousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven mennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli lempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi Tristania. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä sivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja kiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti hänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri sellaisena… Miekkosesta!… Oi taiteen turhuutta!…
Christophe puheli usein Emmanuelin kanssa "lapsistaan", — niin hän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi leikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle, sillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti kaikki.
Christophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen maineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään toisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän oli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne jöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe ymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt oli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa pari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä kotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin toisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet heidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet tieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien taiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin pieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää historiaan.
Christophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen. Vaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut paljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää luonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin. Christophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen kerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä sievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat hoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri ja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat kuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan Emmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan vastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli ystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät saaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin rikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista, joka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan, väitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.
Emmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut papereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita vakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli heidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti hattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta lajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut luokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi vähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi se seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli onneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan nukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut häiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan tuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin saavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin otettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin ja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt raapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski hiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut julkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei "se yskä tupakasta johtunut"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka mihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:
— He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.
Emmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen ja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe väitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.
— Miksikä ei? sanoi Emmanuel.
Kotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli kuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan katse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla hyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan isännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen hänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään. Maisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa seudun eläintenkin silmistä. — Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä sopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin kanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.