Christophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä he eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään aivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun Christophea "ei täällä enää olisi"… — Ja kuitenkin he rakastivat häntä paljon… Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit! Luonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois…
— "Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!…"
Christophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille vastata:
— Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua vielä ikäänkuin elävänä.
Heidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.
— Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat antaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, — sanokaa suoraan, että minä olen vanha hölmö!
— Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora makeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on seikkoja, joita te ette tiedä.
— Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!
— Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.
Christophea hymyilytti: