Aurora työnsi kätensä Christophen suulle ja tukki hänen sanansa.
Georges ei ymmärtänyt mitään tästä halailusta ja naureskelusta. Hänen ällistynyt ja hiukan harmistunut naamansa yhä vain lisäsi toisten iloa.
Niin koetteli Christophe lähentää lapsukaisia toisiinsa. Ja milloin hän onnistui, niin hän melkein soimasi itseään siitä. Hän rakasti heitä yhtä paljon molempia: mutta hän tuomitsi Georges Jeanninia ankarammin; hän tunsi nuorukaisen heikkoudet ja hän ihannoi Auroraa; hän luuli olevansa suuremmassa vastuussa Auroran onnesta kuin Georges Jeanninin: sillä hänestä oli Georges ikäänkuin hänen poikansa, jotenkuten häntä itseään. Ja hän pohti päässään, eikö ollut rikollista antaa viattomalle Auroralle toveria, joka ei suinkaan ollut viaton.
Mutta kerran, kulkiessaan lehtimajan sivuitse, jossa nuoret istuivat yhdessä, — (ei ollut kauan siitä kuin he olivat menneet kihloihin) — kuuli hän jotain, mikä sai hänen sydämensä tyrmistyksestä kouristumaan: Aurora kyseli kujeilevasti sulhaseltaan jotakin hänen entistä seikkailuaan, ja Georges kertoi sen houkutteluita odottamatta. Muutkin heidän keskinäiset tarinansa, joita jutellessaan he eivät yhtään kursailleet, ilmaisivat Christophelle, että Aurora sopeutui sulhasensa moraalikäsityksiin paljoa paremmin kuin hän, Christophe. Vaikka he olivatkin toisiinsa rakastuneet, voi huomata, etteivät he suinkaan pitäneet itseään ainaiseksi toisiinsa sidottuina; heidän rakkautta ja avioliittoa koskevissa keskusteluissaan oli sellainen vapaa henki, että se ehkä saattoi olla kaunista, mutta töykäisi omituisesti sitä Christophen tunnustamaa entistä systeemiä, joka vaati keskinäistä uskollisuutta usque ad mortem. Ja Christophe oli tätä miettiessään hiukan alakuloinen… Kuinka he olivat jo etäällä hänestä! Kuinka se pursi, joka lapsiamme vie, kulkee nopeasti!… Olkaamme rauhallisia. Tulee päivä, jolloin me kaikki tapaamme toisemme samassa satamassa.
Nykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa päämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. — Olisi luullut, että sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi pyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan. Mutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen ristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi, tuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita. Ja moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni ihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora olivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan voitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli, millä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli katolinuskossa, — Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija, julki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan, hän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta, — oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain totuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen ranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt vapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli nyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien aisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä käännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän henkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä uhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis menemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin itsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän tavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella uskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus ja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut uskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan uskonnollisia.
Christophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei koettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut, Emmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen ilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen kanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli väsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja niinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili se nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen auennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset, salatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse filosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William James, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä. Ohimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää entistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti työtä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt siihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen asemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus, ehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä voinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän ajatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus saivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.
"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne ja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä varten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon… Sen ilon, Antoinette, johon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!… Ah, jospa onnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran heidän elämänsä tuskista kasvaa!"
Miksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa vaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä omallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora kovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät uskoneet samalla tapaa kuin he.
Nuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen kanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:
— Ei hän voi tätä ymmärtää…