Christophen elämä ei kuitenkaan supistunut pelkästään hänen taiteeseensa; kaukana siitä. Hänenlaisensa ihminen ei voi tyytyä olemaan rakastamatta; eikä tyytyä pelkästään siihen tasasuuntaiseen rakkauteen, minkä taiteilijan katsomus levittää yleensä kaikkeen: ei, hänen täytyy saada rakastaa jotakin enemmän kuin muuta; hän tahtoo antaa itsensä juuri valitsemilleen. Siinä ovat hänen elämänsä puun juuret. Siten uudistuu hänen sydänverensä yhäti.
Christophen veri ei ollut lähelläkään ehtymistä. Hänen olemuksensa uhkui rakkautta, ja se oli hänen paras ilonsa. Kaksinkertaista rakkautta, Grazian tytärtä ja Olivier Jeanninin poikaa kohtaan. Hänen ajatuksissaan he olivat aina yhtä. Hän oli pian todellakin heidät yhdistävä.
Georges ja Aurora olivat tavanneet toisensa Coletten luona. Aurora asui tuon serkkunsa kodissa. Hän oleskeli osan vuotta Roomassa, osan Parisissa. Hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, Georges viisi vuotta häntä vanhempi. Aurora oli kookas, ryhdikäs ja elegantti; pää pieni ja kasvot laajahkot; iho vaalea, päivettynyt; ylähuulessa kuulsi hienon hienoa haituvaa; silmät kirkkaat, katse naurava eikä ajatuksilla itseään vaivaava; leuka möyheänlainen, kädet ruskeat, käsivarret lujat ja pyöreät; kaula kaunistekoinen; yleensä oli hän iloisen, aineellisen ja ylpeän näköinen. Hän ei ollut laisinkaan vilkasälyinen, ja sangen vähän sentimentaali. Äidiltään oli hän perinyt kursailemattoman laiskuutensa. Hän nukkui silmiään avaamatta yhtämittaa kello yhteentoista joka aamu. Loput aikaansa hän kuljeskeli joutilaana, nauru suulla ja puoliuntelona. Christophe oli antanut hänelle nimen Dornröschen, — prinsessa Ruusunen. Aurora muistutti hieman Christophen Sabinaa. Hän lauloi maata mennessään, lauloi vuoteesta noustessaan; nauroi alinomaa, ilman mitään syytä, lapsellista, hyvää naurua, nieleskellen nauruaan kuin olisi nikotellut. Mahdotonta ymmärtää, missä hänen päivänsä menivät! Kaikki Coletten yritykset kaunistella häntä tuolla teennäisyydellä, jolla yleensä on helppo nuorten tyttöjen sieluja silata, olivat olleet turhia: se lakkaus ei pysynyt. Aurora ei oppinut mitään; häneltä meni kuukausia jonkin kirjan lukemiseen, jota hän piti sangen kauniina; eikä hän sitten viikkoa myöhemmin muistanut lukemansa sisällöstä mitään, eikä edes kirjan nimeäkään. Hän teki kursailematta oikeinkirjoitusvirheitä ja tietoasioista puhuttaessa ylen hassunkurisia kompastuksia. Oli virkistävää nähdä Auroraa, niin nuori, niin iloinen, niin viattomasti vailla intellektualismia hän oli; hänen vikansakin, hänen huolimattomuutensa, joka läheni välinpitämättömyyttä, ja hänen naivi itsekkyytensäkin viehättivät. Aina oli hän aivan välitön. Ja tuo pikku nainen, yksinkertainen ja laiska, osasi olla tarvittaessa viattomalla tavalla kokettikin: silloin hän varusti koko olemuksensa nuorten herrain ihailtavaksi; hän maalaili ulkoilmassa, soitti Chopinin nocturneja, käveli runokirja kainalossa sitä ollenkaan lukematta, puheli ihanteellisia asioita ja käytti yhtä ihanteellisia hattuja.
Christophe tarkkasi häntä ja nauroi partaansa. Hän tunsi sydämessään Auroraa kohtaan isällistä anteeksiantavaa ja leikkisää hellyyttä. Ja vielä jotain salaista ja pyhää tunnetta, joka kohdistui samalla siihen ihmiseen, jota hän oli ennen muinoin rakastanut ja joka nyt tyttäressä ilmestyi uudestaan, valmistuen toiselle rakkaudelle kuin hänen. Kukaan ei aavistanut, miten syvä hänen kiintymisensä Auroraan oli. Ainoastaan Aurora aavisti sen. Lapsesta asti oli hän nähnyt Christophen melkein aina lähistöllään; hän piti Christophea omaan perheeseensä kuuluvana. Kun Auroraa oli rakastettu vähemmän kuin hänen veljeään, oli hän lähestynyt surussaan vaistomaisesti Christophea. Aurora ikäänkuin tunsi Christophen kärsivän samantapaista surua; hän näkikin sen; ja he ottivat osaa toistensa kovaan kohtaloon puhumatta toisilleen siitä mitään. Myöhemmin oli Aurora huomannut, mitkä tunteet Christophea ja hänen äitiään yhdistivät; Christophesta näytti siltä kuin olisi Aurora salaisuuden tietänyt, vaikkeivät hän ja Grazia olleet sitä hänelle koskaan ilmaisseet. Aurora käsitti, mitä ne terveiset tarkoittivat, jotka kuoleva Grazia oli hänen kauttaan lähettänyt Christophelle, ja mitä tuo sormus, joka nyt oli Christophen kädessä. Niin ollen liittivät Auroraa ja Christophea toisiinsa salaiset siteet. Auroran ei tarvinnut niitä selvästi ymmärtää; hän arvasi niiden vahvuuden. Hän oli vilpittömästi kiintynyt vanhaan ystäväänsä, vaikkei hän ollut esimerkiksi koskaan viitsinyt soittaa tai lukea hänen teoksiaan. Aurora oli kyllä melkoisen musikaalinen; mutta ei edes niin utelias, että olisi avannut sävellysvihon, jonka Christophe oli omistanut hänelle. Aurorasta oli hauskaa tulla pakisemaan Christophen kanssa. — Ja hän tuli sinne vielä useammin, kun sai kuulla, että hän voi tavata siellä Georges Jeanninin.
Olivier Jeanninin poikakaan ei ollut pitänyt Christophen seuraa ennen niin mielenkiintoisena kuin nykyään.
Siitä huolimatta eivät nuoret pitkiin aikoihin aavistaneet oikeita tunteitaan. He olivat tarkastelleet toisiaan ensin ivallisin silmin. He eivät olleet yhtään samanlaiset. Toinen oli kuin elohopea, toinen kuin nukkuva lammikko. Mutta ei kulunut kauan, niin elohopea koetti näyttäytyä tyynemmältä, ja nukkuva lampi heräsi. Georges arvosteli itsekseen Auroran pukuja, hänen italialaista makuaan, — siinä suhteessa vaivasi tyttöä pieni vivahteiden puute, jonkinlainen mieltymys räikeihin väreihin. Aurora pilkkaili Georges Jeanninia, matkien ilveilevästi hänen puhetapaansa, hätäistä ja koko lailla mahtailevaa. Mutta toisilleen pilkallisinakin oli heidän hauska olla toistensa seurassa… Oliko se ilveilemisen iloa vai todellista seurusteluhuvia? He saivat mukaansa leikkiin myöskin Christophen, joka ei hillinnyt heitä, vaan ärsytti heitä molempia sinkoamaan pikku nuolia toisiinsa. Nuoret eivät olleet toistensa pistoksista millänsäkään; mutta sitten he huomasivat, että he välittivät niistä paljonkin; ja kun he kumpikaan eivät osanneet salata harmiaan, ei varsinkaan Georges, niin alkoivat he heti, kun tapasivat jälleen toisensa, kostoksi hämmästellä kiivaasti toisiaan. Pistokset olivat aina lauhkeita; he pelkäsivät tehdä toisilleen todella pahaa; ja lyövä käsi oli kummastakin niin rakas, että he iloitsivat enemmän saamistaan kuin antamistaan iskuista. He tarkastelivat uteliaasti toisiaan, etsivät toisistaan vikoja, ja löysivätkin pelkkää viehätystä. Mutta sitä ei kumpikaan heistä itselleen tunnustanut. Kumpikin vakuutteli Christophen kanssa kahden kesken joutuessaan, että tuo toinen oli hänestä sietämätön. Siitä huolimatta he olivat valmiit käyttämään hyväkseen jokaista tilaisuutta, milloin Christophe salli heidän tavata toisiaan.
Eräänä päivänä oli Aurora vanhan ystävänsä luona; siinä mainitsi hän, että hän tulisi Christophea katsomaan jälleen seuraavana sunnuntaiaamuna. Silloin töytäsi myöskin Georges sisään, töytäsi kuin tuulenpuuska, tapansa mukaan, ja sanoi Christophelle, että hän tulisi Christophen luokse sunnuntaina iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna odotti Christophe Auroraa turhaan. Mutta myöhemmin, samaan aikaan, jolloin Georges oli luvannut tulla, saapui myöskin Aurora, puolustellen itseään, väittäen, ettei hän muka ollut päässyt aikaisemmin, ja kaunistellen asiaansa oikealla pikku sepustuksella. Christophea huvitti hänen viaton oveluutensa, ja hän virkkoi:
— Se oli ikävä. Sinä olisit tavannut täällä Georges Jeanninin, hän tuli tänne aamulla, me aterioimme yhdessä; hän ei voinut jäädä enää iltapäiväksi.
Aurora oli niin pettynyt, ettei enää kuunnellut mitä Christophe hänelle puhui. Christophe jutteli iloisesti kaikenlaista. Aurora vastaili hajamielisenä; hän oli melkein vihoissaan Christophelle. Ovikello soi. Georges tuli. Aurora vilkastui ja innostui. Christophe katseli häntä naurusuulla. Aurora käsitti, että Christophe oli ilveillyt hänen kustannuksellaan, ja hän nauroi ja punastui. Christophe pudisti hänelle ilveillen sormeaan. Yhtäkkiä hypähti Aurora rajusti Christophen kaulaan. Christophe supatti hänelle korvaan:
— Biricchina, ladroncella, furbetta…