Christophen silmät olivat auenneet sekä aineellisen että sielullisen maailman äärettömälle moninaisuudelle. Se oli hänen suurimpia voittojaan ensimäiseltä Italian matkalta. Parisissa oli hän antautunut läheisesti varsinkin taidemaalarien ja kuvanveistäjien seuraan; hänen mielestään ilmeni ranskalaisen hengen parhain puoli heissä. Voitonriemuinen rohkeus, jolla he ajoivat takaa päämääräänsä ja tempasivat valtoihinsa liikkeen ja elämää vapisevan värin, ja riipivät verhoavat harsot elämän todellisuuden ympäriltä, saivat Christophen sydämen paisumaan ilosta. Miten loppumattoman rikas on ihmisestä, joka osaa nähdä, yksi ainoa valonpisara, yksi ainoa elämän sekunti! Kuinka vähäpätöistä ovat ihmisten kiistat ja pauhaavat sodat tällaisten ylimpäin hengen nautintojen rinnalla!… Mutta nekin kiistat ja sodat ovat osaltaan sen nautinnon luojia. Täytyy antautua kaikkeen, rohkeasti, iloisesti, heittää sekä kieltävät että myöntävät voimat sydämemme sulattimoon, heittää siihen sekä meille vihamielinen että puolellamme oleva, kaikki elämän metalli. Lopullisena tuloksena on patsas, joka valmistuu hiljalleen sisässämme, hengen jumalainen hedelmä; ja kaikki, mikä voi tehdä sen yhä kauniimmaksi vaikkapa katkerain uhriemme kustannuksellakin, on hyvää. Mitäpä väliä teoksen luojasta? Ei ole muuta olennaista kuin se, mitä luomme… Te ette saa meitä käsiinne, te viholliset, joiden on mieli meitä vahingoittaa. Iskunne eivät meihin ylety… Te tavoitatte tyhjää vaippaamme. Kauan sitten olemme jo olleet muualla.
Christophen taiteellinen luomistyö oli saavuttanut kuulaamman muodon. Se ei ollut enää kevätmyrskyä, ukkosenilmaa, joka kokoontuu, jyrähtää ja yhtäkkiä katoaa. Se oli valkeita kesäisiä pilviä, kullalta hohtavaa lumivuoristoa, suuria valolintuja, jotka hiljaa leijaillen täyttävät avaruuden… Luoda! Kypsyviä viljoja elokuun tyynessä auringonpaisteessa…
Ensin epämääräistä ja väkevää horrosta, hämärää täyteläisen rypäleen, paisuvan tähkäpään iloa, raskaan naisen, joka kantaa kohdussaan kypsää hedelmäänsä. Urkujen huminaa; pesän pohjalla hurisevain mehiläisten laulua… Tuollaista tummaa ja kultaista musiikkia, kultaista kuin syksyinen hunaja; vähitellen erottaa korva sitä johtavan rytmin; näkyy planeettain tähtitanssi, se alkaa kieppua…
Silloin ilmestyy tahto. Se kavahtaa ohitserientävän, hirnuvan unelmaratsun selkään, ja puristaa polvensa sen kupeisiin. Järki tuntee sitä kiidättävän rytmin lait; se hallitsee epäjärjestykselliset voimat ja määrää niille tien ja tarkoitusperän. Järjen ja vaiston sinfonia muodostuu. Hämärä kirkastuu. Eteen aukeavalla, pitkällä, nauhana ojentuvalla tiellä huomaa kahden puolen hohtavia nuotioita, joista tulee luomistyössä vuorostaan nikamia pienten tähtimaailmain ketjuun, maailmain, jotka yhtyvät kehäksi aurinkokunnan ympärille…
Taulun suuret piirteet on nyt vedetty. Nyt selvenevät sen muodot epävarmasta hämystä. Yksityiskohdat tarkistuvat: värien harmonia ja henkilöiden piirteet. Työn toteuttamiseksi tarvitaan olemuksen kaikki varastot. Muistin suitsutusmaljakko on avattu, ja tuoksut alkavat levitä. Henki päästää aistit valloilleen; se antaa niiden hourailla haltioissaan ja on itse vaiti; mutta se lymyää vieressä, vaaniskelee niitä ja valitsee niistä saaliinsa…
Kaikki on sitä myöten valmista; toiminnan sarja suorittaa aisteilta vallatuista aineksista hengen käskemän työn. Vaaditaan suuri arkkitehti ja hyviä työmiehiä, jotka osaavat ammattinsa eivätkä säästä voimiaan. Katedraali kohoaa.
"Ja Jumala katsoi kaikkia tekojansa. Ja katso: ne eivät olleet vielä hyvät".
Mestari silmäilee luomustaan; ja hänen kätensä täydentää harmonian…
Unelma on täyttynyt. Te Deum…
Kesän valkeat pilvet, suuret valon linnut, leijailevat hitaasti; ja niiden siivet leviävät yli taivaan.