Christophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen tuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia, sen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, "barokkeja" fasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin, — kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet voimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on älyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja valoa.

Christophe oleskeli Roomassa sangen vähän. Sen kaupungin vaikutus häneen oli liian väkevä: hän pelkäsi sitä. Saadakseen sellaisesta harmoniasta hyötyä täytyi hänen kuunnella sitä välimatkan päästä; hän tunsi, että jos hän olisi sinne jäänyt, olisi häntä uhannut paha vaara: se kaupunki olisi voinut niellä hänet niinkuin monet muutkin muukalaiset. — Silloin tällöin pistäysi hän myöskin Saksassa. Mutta kuitenkin viehätti häntä eniten Parisi, huolimatta siitä, että ranskalais-saksalainen yhteentörmäys kävi yhä uskottavammaksi. Luonnollisestikin veti Christophea Parisiin hänen kasvattipoikansa Georges. Mutta tällainen syy ei ollut ainoa. Toiset, älylliset, olivat yhtä voimakkaita. Taiteilijan, joka oli tottunut täysin vapaaseen hengenelämään ja ottamaan osaa koko ihmiskunnan kärsimyksiin, oli enää vaikeaa mukautua asumaan Saksassa. Siellä ei kylläkään ollut puutetta taiteilijoista. Mutta taiteilijoilta puuttui ilmaa. He olivat aidatut erilleen muusta kansakunnasta; se ei välittänyt heistä; muut hommat, yhteiskunnalliset tai käytännölliset, veivät koko yleisön mielenkiinnon. Runoilijat sulkeutuivat halveksivan ärtyneinä halveksittuun taiteeseensa; heistä oli kunnianasia leikata poikki viimeisetkin siteet, jotka heitä yhdistivät heidän kansansa elämään; he kirjoittivat ainoastaan harvoja ja valituita varten: he muodostivat pienen, varsin lahjakkaan, ylen hienostuneen ja hedelmättömän aristokratian; se ylimystö oli itsekin jakautunut keskenään kilpaileviin yhtymiin, jotka pitivät kukin arvossa ainoastaan itseään; he näivettyivät siinä ahtaassa tilassa, johon he olivat sulkeutuneet; kun he eivät pystyneet laajentumaan, koettivat he kaivautua syvälle; he käänsivät samaa maata kunnes siitä ehtyi kaikki voima. Silloin vaipuivat he anarkististen unelmiensa horrostilaan eivätkä välittäneet edes siitä, että olisivat puhuneet unelmistaan muille. Kukin kamppaili yksinään, usvassa. Ei minkäänlaista yhteistä valoa. Jokaisen täytyi odottaa valoa ainoastaan omasta itsestään.

Etelämpänä, Reinin toisella rannalla, Saksan läntisen naapurin maassa puhalsi sen sijaan taiteessa silloin tällöin kollektivisen innostuksen, huolestuttavien yleismaailmallisten aatteiden tuuli. Ja siellä loisti, niinkuin ranskalaisten Eiffel-torni yli tasangon ja Parisin, kauas klassillisen traditsionin koskaan sammumaton majakka, soihtu, joka oli satojen vuosien työn ja kunnian saavutus ja siirtyi kädestä käteen, orjuuttamatta tai pakottamatta katsontakantoja ja osoittaen niille tien, mitä myöten tuhannet vuodet ovat kulkeneet; se yhdisti kokonaisen kansan saman valon ympärille. Monikin saksalainen sielu, — yössä eksynyt lintu — liiti kaikin voimin tätä etäistä majakkaa kohti. Mutta kukapa ranskalainen aavistaa, miten suuri sympatia ajaa naapurikansan jaloimpia henkiä Ranskaan? Sieltä ojennetaan ranskalaisille uskollisia käsiä, jotka eivät ole vastuunalaisia politiikan rikoksista!… Ettekä tekään, saksalaiset veljet, kuule, kuinka teille sanomme: "Kas tässä kätemme. Valheiden ja vihan uhallakaan emme eroa toisistamme. Me tarvitsemme teitä, te meitä, tarvitsemme rotujemme yhteisen hengen ja suuruuden vuoksi. Me olemme lännen aatteiden siivet. Jos toinen niistä katkaistaan, herpoaa toisenkin lento. Tulkoon vain sota! Se ei repäise käsiämme irti toisistaan eikä estä meidän veljellisten aatteittemme kiitoa".

Näin ajatteli Christophe. Hän tiesi, miten suuresti nämä kaksi kansaa täydentävät toisiaan ja kuinka ontuvia niiden henki, niiden taide, niiden pyrkimykset olisivat, jos: ne eivät auttaisi toisiaan. Hän, joka oli syntyisin Reinin seuduilta, niissä noiden kahden kulttuurin virrat sekautuvat toisiinsa, hän oli lapsesta asti aavistanut, että Ranskan ja Saksan yhteys olisi kummallekin maalle välttämätöntä; se ajatus oli selvinnyt hänen elämänsä varrella; hänen aarteittensa itsetiedottomana pyrkimyksenä oli ollut pitää yllä noiden kahden vierusvaltion tasapainoa ja kummankin voimakasta ryhtiä. Kuta enemmän hänellä oli germaanilaisia unelmia, sitä enemmän hän tarvitsi latinalaista älyllistä selvyyttä ja järjestystä. Siitä johtui, että Ranska oli hänelle niin rakas. Siellä hän sai sen hyvän, että tiesi siellä tuntevansa ja hallitsevansa itseään parhaiten. Ainoastaan Ranskassa hän oli täydellisesti itseään.

Christophe oli oppinut hyötymään kaikista niistä henkisistä aineksista, jotka koettivat häntä vahingoittaa. Hän sulatti itseensä vieraat voimat. Kun väkevä sielu on täydessä kunnossa, nielee se kaikkien muiden voimat, nekin, jotka ovat vihamielisiä sille, ja sulattaa ne omaksi lihakseen. Tuleepa viimein sekin aika, jolloin häntä ei miellytä muu kuin sellainen, joka on kaikkein vähimmän hänen kaltaistaan: sillä siinä on hänelle kaikkein runsaimmin uutta ravintoa.

Ja Christophe piti tosiaankin enemmän hänen kilpailijoikseen käsitettyjen taiteilijain töistä kuin matkijainsa: — sillä hänellä oli matkijoitakin. Hänen epätoivokseen sanoivat he olevansa hänen oppilaitaan. He olivat kelpo poikia, kunnioittivat syvästi häntä, ahkeria, siivoja, kaikilla hyveillä varustettuja. Christophe olisi sydämensä pohjasta tahtonut pitää heidän sävellyksistään; mutta — (onneksi hänelle itselleen!) — hän ei sitä voinut: ne olivat hänestä ylen tyhjiä. Tuhat kertaa enemmän viehättivät häntä toiset musiikkikyvyt, jotka olivat hänelle persoonallisesti antipaattisia ja joiden taiteessa oli hänen taiteelleen vastahakoisia piirteitä… Väliäpä siitä! Ne miehet ainakin elivät! Elämä jo yksinään on sellainen hyve, että jos sitä ei kenellä ole, ei hän ole täysin kunnon mies, vaikka hänellä kaikki muut hyveet olisivatkin; sillä silloin hän ei vielä ole täysi mies. Christophe sanoi leikillään, ettei hän tunnustanut oppilaikseen muita kuin ne, jotka taistelivat häntä vastaan. Ja kun muuan nuori taiteilija tuli puhumaan hänelle musikaalisesta kutsumuksestaan ja luuli saavuttavansa hänen suopeutensa imartelemalla häntä, kysyi Christophe:

— Siis sävellykseni tyydyttävät teitä? Tälläkö tavalla te ilmaisette rakkauttanne tai vihaanne?

— Niin, mestari.

— No, pitäkää sitten suunne kiinni. Teillähän ei ole itsellänne sanomista mitään.

Christophen kauhuntunne orjuutettuja sieluja kohtaan, noita, jotka ovat luodut tottelemaan, hänen voittamaton kaipuunsa saada hengittää sisäänsä toisenlaisia ajatuksia kuin hänen omansa olivat, vetivät häntä kaikkein mieluimmin sellaisiin piireihin, joiden aatemaailma erosi mitä jyrkimmän hänen omastaan. Hänellä oli ystävinä miehiä, joille hänen taiteensa, hänen ihanneuskonsa ja moraalikäsityksensä olivat pelkkiä kuolleita sanoja; heillä oli oma tapansa nähdä elämää, rakkautta, avioliittoa, perhettä, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita: — sangen kunnollisia miehiä, mutta he ikäänkuin kuuluivat jo toiseen moraalisen kehityksen sukupolveen; ne sielulliset suuret tuskat, joiden vallassa osa Christophen elämää on kulunut, näyttivät heille olevan käsittämättömiä. Hyvä heille itselleen tietysti! Christophe ei kaivannut saada heitä niitä ymmärtämään. Hän ei vaatinut, että toisten olisi ollut vahvistettava hänen katsomustaan ajattelemalla samaan tapaan kuin hän: hän oli omasta käsityksestään näet varma. Hän tahtoi heiltä uusia ajatuksia niihin tutustuakseen, uusia sieluja niitä rakastaakseen. Rakastaa, tuntea yhä lisää! Nähdä ja oppia näkemään. Hän oli viimeisinä vuosinaan alkanut hyväksyä toisissa sellaisia mielipiteitä, joita vastaan hän ennen muinoin oli taistellut, vieläpä myöskin nauttia niistä: sillä ne olivat hänen mielestään osaltaan merkki kaikkeuden hedelmällisyydestä. Hänestä oli Georges paras sellaisena kuin hän oli, nimittäin sellaisena, ettei hän käsittänyt elämää traagillisesti niinkuin Christophe itse. Ihmisyys olisi ollut liian köyhää ja harmaanväristä, jos se olisi kokonaisuudessaan pukeutunut samaan moraaliseen vakavuuteen ja sankarilliseen pakkoon, johon Christophe oli haarniskoitunut. Maailma tarvitsi myöskin iloa, kevytmielisyyttä, rohkeaa epäkunnioitusta epäjumalia kohtaan, kaikkia epäjumalia, pyhimpiäkin. Eläköön "gallialainen maailmansuola"! Skeptisismi ja usko ovat molemmat yhtä tärkeitä. Skeptisismi, joka kalvaa eilispäivän uskoja, valmistaa huomisuskolle tietä… Kuinka kaikki selvenneekin sille, joka on loitonnut elämästä ja näkee sen kuin kauniin taulun: hän huomaa silloin maagillisen harmonian sulattavan yhteen kaikki värit, jotka läheltä katsoen loukkasivat toisiaan!