Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem: et non sciebat quia Jesus est.
— Sarja traagillisia liedejä Espanjan kansanomaisten laulajain sanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin musta liekki:
Quisiera ser el sepulcro
Donde á ti te han de enterrar,
Para tenerte en mis brazos
Por toda la eternidad.
("Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut sylissäni tuomiopäivään asti.") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä Rauhan Saari ja Scipion Uni, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään muissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein kauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus varjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas äly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.
Tätä "entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä", kesti parisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa elämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli puhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun harmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli syntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain lävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli vuoriston tyyntä iltaa.
NELJÄS OSA
Kulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä. Jos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan; savupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen ja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta kansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen ja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki sielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se syttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma tunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun raivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon välttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin vankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa…
Sellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen ylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän toiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi osannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen päämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui siltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään hallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. — Silloin ei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin menettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin suunnaton asestettu yövartio.
Christophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin olivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta sillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se synkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä ajoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen keskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna 1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata, kun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä noista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin? Christophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta maailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen on päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, "ei hän tunne enää kansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden aivan kuin omansa". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa juuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, — "koko taivas, kotkan valtakunta".
Joskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen vihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa liian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen hänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen kuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen surulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista; hän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti muutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi. Kansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan mullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen nähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään sellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista, Rooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he luulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta oli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin kuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä viattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton omalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen järki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet puhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa kunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi hyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on ollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa, jotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti uskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus, omanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit, puritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä tarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa sodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä julmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin, tekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.