Kun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja siinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta. Hänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.
…Or vedi, figlio, tra Beatrice e te è questo muro…
Beatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.
Jo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella puolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa ja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän kuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn, vapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen sieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein ei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä. Ainoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt hänkin… Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.
Christophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää minkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään, Hän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu oli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa vallitsi sankariponnistusten Jumala, Dominus Deus Sabaoth, näki hän jalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se oli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän saapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut! Kuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi sitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi kokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin ja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän kanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.
Hän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli tyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan hän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette oli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja kun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei tullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle riviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet päivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt kantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä liikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet. Tuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä, ylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen laulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa puhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään. Hän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt?
Monen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia ihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen sielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina Christophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana Coletten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein kokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli täynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät sävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa pohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä, tunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten silmiin… Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin päin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, — ja nauroi.
Christophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, — voimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan tuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän piti sen häkissä.
Tältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja samalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, — Georges tunsi sen:
"Mulier, quid ploras?" — "Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi posuerunt eum."