Kirkkoon tuli todellakin muuan nainen; eikä Christophe häntä tuntenut. Hän oli samanlainen kuin muutkin: lihavahko; kasvot täyteläiset, leuka paksu, piirteet välinpitämättömät ja kovat. Mustassa puvussa. Hän istuutui penkkiinsä, eikä sitten liikahtanut. Hän ei näyttänyt rukoilevan eikä kuuntelevan: hän katsoi suoraan eteensä. Mikään tuossa ihmisessä ei muistuttanut siitä naisesta, jota Christophe odotti. Pari kertaa hän kuitenkin sipaisi kädellään polviaan, omituisella liikkeellä, varmaankin oikaistakseen hameensa laskoksia. Ennen oli se liike ollut ominainen Annalle… Mennessään kirkosta ulos hän kulki läheltä Christophea, verkalleen, pää pystyssä, kädet virsikirjoineen vatsan päällä. Hetkeksi loi hän Christopheen silmänsä, joissa kuulsi synkkä ja ikävystynyt hohde. Ja he katsoivat toisiinsa. Eivätkä he tunteneet toisiaan. Anna meni ohitse jäykkänä ja suorana, päätänsä kääntämättä. Vasta hetken kuluttua muisti Christophe yhtäkkiä, niinkuin vilahdukselta, tunsi tuon naisen jäykän ja kylmän hymyn alta, hänen huultensa rypistymisestä Annan suun, jota hän oli suudellut ennen… Hengitys salpautui hänen kurkkuunsa, ja hänen polvensa olivat pettää. Hän ajatteli:
— Herra, onko tuo se ruumis, jossa hän, se, jota rakastin, asui? Missä hän on? Missä? Ja missä minä olen? Missä se, joka on häntä rakastanut? Mitä on meistä jäljellä, ja siitä julmasta rakkaudesta, joka runteli meitä? — Tuhkaa. Missä tuli?
Ja hänen Jumalansa vastasi:
— Minussa.
Silloin kohotti Christophe katseensa ja näki keskellä muuta väkeä viimeisen kerran Annan, joka meni ulos ovesta, auringonpaisteessa.
* * * * *
Tultuaan takaisin Parisiin hän teki rauhan entisen vihollisensa Lévy-Coeurin kanssa. Tuo mies oli kauan vainonnut häntä, vainonnut yhtä petollisesti kuin ilkeän lahjakkaastikin. Kun hän sitten oli päässyt menestyksensä huipulle, saanut kunniaa ja kyllästynyt siihen ja rauhoittunut, oli hän ollut niin älykäs, että oli salaisesti tunnustanut Christophen ylemmyyden; ja silloin oli hän koettanut lähestyä Christophea. Christophe ei ollut kuitenkaan huomaavinaan enemmän näitä lähestymisyrityksiä kuin oli välittänyt hänen hyökkäyksistänsäkään.
Ja Lévy-Coeur oli silloin yritykseen väsynyt. He asuivat samassa korttelissa ja näkivät toisensa usein kadulla. He eivät olleet toisiaan tuntevinaan. Christophe katsoi usein ohimennessään Lévy-Coeuriin sillä tavoin kuin ei olisi häntä huomannut. Lévy-Coeur vimmastui kylmyydestä, jolla Christophe ikäänkuin kielsi hänen koko olemassaolonsa.
Tuolla arvostelijalla oli kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen tytär, sievä, hieno, elegantti: hänen profiilinsa oli kuin tyhmän pikku karitsan. Vaaleat, värisevät hiukset ympäröivät hänen otsaansa sädekehänä. Hänen silmänsä olivat lempeät ja kiemailevat; suun hymy Luinin. Isä ja tytär kävelivät aina yhdessä; Christophe sattui usein heitä vastaan Luxembourgin hiekkakäytävillä: he näyttivät olevan hyvin läheisiä toisilleen; nuori tyttö nojailihe herttaisesti Lévy-Coeurin käsipuoleen. Joskin Christophe nykyään oli sangen hajamielinen, huomasi hän toki kuitenkin aina kauniit naiskasvot, ja näistä nuorista kasvoista hän piti paljon. Hän ajatteli vihamiehestään:
— Sillä konnalla on onni aina.