— Noin viikko sitten.
— Mutta mitä te sitten olette tehnyt tämän ajan?
— En tiedä. Minä jäin erääseen kylään meren rannalle, sattumankaupalla. Tuskin muistan sen kylän nimeä. Olen tämän viikon ajan nukkunut. Nukkunut silmät auki. En tiedä mitä olen nähnyt, en tiedä mitä uneksinut. Luulen, että olen uneksinut teistä. Tiedän, että se oli sangen ihanaa. Mutta ihaninta on, että olen unohtanut kaikki…
— Kiitos, virkkoi Grazia.
(Christophe ei kuunnellut.)
— … Kaikki, jatkoi hän, mikä silloin ympärilläni oli, mitä sitä ennen oli. Olen nyt kuin uusi ihminen, joka alkaa elää jälleen.
— Se on totta, vastasi Grazia katsellen Christophea hymyilevin silmin.
Te olette muuttunut viime näkemästä.
Christophe katseli samoin Graziaa ja huomasi puolestaan hänet aivan toisenlaiseksi kuin muisti hänet entisestään. Ei silti, että Grazia olisi muuttunut näiden kahden kuukauden ajalla. Mutta Christophe näki hänet nyt aivan uusin silmin. Siellä Sveitsissä oli muinaisten aikojen kuva Graziasta, nuoren Grazian kevyt varjo, asettunut hänen katseensa ja nykyisen ystävättären väliin. Mutta Italian auringon paisteessa olivat Pohjolan unelmat haihtuneet; hän näki rakastetun olennon sielun ja ruumiin selvässä päivän valossa. Miten vähän Grazia muistuttikaan sitä entistä Parisiin vangittua metsäkaurista, tai sitä Pyhän Johanneksen hymyä säteilevää nuorta naista, jonka Christophe oli löytänyt Parisissa muinoin, eräänä iltana juuri Grazian häiden jälkeen, löytänyt kadottaakseen hänet kohta uudestaan! Pienestä Umbrian madonnasta oli kehittynyt kaunis roomatar:
Color verus, corpus solidum et succi plenum.
Hänen muotonsa olivat tulleet sopusuhtaisen täyteläisiksi; hänen ruumistaan ympäröi itsetietoinen ikävöinnin tuntu. Levon henki. Grazialla oli tuo aurinkoisen hiljaisuuden nautiskelemisen halu, liikkumattoman ajattelun kaipuu, hekkumallinen elämänrauhan pyyde, jota Pohjolan ihmiset eivät koskaan voi täysin tuntea. Menneisyydestään oli hän säilyttänyt ennen kaikkea suuren hyvyytensä, joka voitti kaikki hänen muut tunteensa. Mutta hänen valoisassa hymyssään huomasi myöskin paljon uutta: surumielisen anteeksiannon, hieman väsymystä, runsaasti ihmissielun ymmärtämystä, hiukkasen ironiaa ja tyynen terveen järjen. Ikä oli verhonnut hänet jonkinmoisella kylmyydellä, mikä oli hänelle suojana sydämen kuvitelmia vastaan; hän avautui harvoin kokonaan; ja hänen hellyytensä pysyttelihe intohimojen kiihkoja vastaan varuillaan, selvänäköinen hymy huulilla, kun taas Christophen oli niitä vaikea tukahduttaa. Grazian kuvaa täydentävät vielä eräät itsensä valtaan raukeamisen heikot ja lyhyet hetket ja pienoinen keimailu, jota hän itsekin ivaili mutta jota hän ei voinut jättää. Hänessä ei ollut minkäänlaista kapinanhalua maailmaa eikä itseään vastaan: pelkkää suloista fatalismia, ylen kiltissä ja hiukan väsyneessä luonteessa.