Grazia otti mielellään vastaan vieraita, — vieläpä juuri heitä valikoimatta, — ainakin mitä syrjästä katsoen voi päättää; mutta kun nuo läheiset tutut kuuluivat yleensä samoihin piireihin kuin hänkin ja hengittivät samaa ilmaa ja olivat tottuneet samoihin tapoihin kuin hän, niin muodosti hänen seurueensa melko harmoonisen joukon, hyvin erilaisen kuin ne, joihin Christophe oli tottunut Saksassa ja Ranskassa. Enimmät näistä ihmisistä olivat italialaista rotua, joka oli eräissä heistä saanut uutta voimaa avioliitoista ulkomaalaisten kanssa; heidän keskuudessaan vallitsi pintapuolinen kosmopolitismi; siellä kaikuivat yhtaikaa luontevasti kaikki Europan neljä valtakieltä ja esiintyivät kaikki lännen neljän suuren kansakunnan tietovarastot. Kukin kansakunta oli tuonut siihen piiriin oman persoonallisen lisänsä, juutalaiset levottomuutensa ja anglosaksit levollisuutensa; mutta kaikki olivat ne sulaneet samaan italialaiseen muottiin. Kun suurten rosvoritarien vuosisadat ovat kaivertaneet rodun piirteisiin sellaisen ylpeän ja rajun petolinnun profiilin, tulee valannasta aina sama, vaikka metalli muuttuisikin. Useat noista ihmisistä, jotka näyttivät kaikkein italialaisimmilta, noista, joilla oli Luinin hymy, Tizianin hekumoiva ja tyyni katse, noista Adrian rannikoiden tai Lombardian tasankojen kukista, useat heistä olivat lähtöisin Pohjolan puista, jotka oli siirretty vanhaan latinalaiseen maaperään. Mitä värejä Rooman paletilla sekoitetaankin, aina syntyy lopulta puhdas roomalainen väri.
Christophe ei pystynyt analysoimaan vaikutelmiaan, mutta hän ihaili sitä vuosituhansia vanhaa kulttuurin, ammoisen sivilisatsionin henkeä, joka oli painanut leimansa näihin ihmisiin, vaikka he usein olivat lahjoiltaan jokseenkin keskinkertaisia ja eräät heistä alamittaisiakin. Hienon hienoa kulttuurin tuoksua, joka ilmeni aivan pikku seikoissa: kohteliasta siroutta, suloutta käytöksessä, joka osasi olla herttainen ja säilyttää arvonsa ja pysyä samalla häijysti varuillaan; se oli eleganttia hienoutta katseissa, hymyssä, pirteää ja kursailematonta älyä, notkeaa ja mukavuutta rakastavaa skeptisismiä. Ei missään jäykkyyden eikä äksypäisyyden vivahdusta. Eikä se ollut kirjallistakaan. Täällä ei tarvinnut pelätä kohtaavansa ainoaakaan tuollaista Parisin salonkien psykologia, joka piileskelee ja vaanii lorgnettinsa takaa, tahi joidenkin saksalaisten tohtorien "kaporalismia". Kaikki olivat pelkästään ihmisiä, ja sangen inhimillisiä ihmisiä, samoja kuin aikoinaan jo Terentiuksen ja Scipio Emilianuksen ystävät…
Homo sum…
Kaunis ulkokuori. Elämä paremminkin näennäistä kuin todellista. Alla piili auttamaton, kaikkien maiden hienostoille yhteinen joutavuus. Mutta tälle ylimystölle antoi sen erikoisluonteen tuon joutavuuden lauhkeus ja pehmeys. Ranskalaisten turhamaisuutta seuraa aina kuumeinen hermostuneisuus, — lakkaamaton aivojen toiminta, silloinkin, kun sen toiminnan tulos tähtää tyhjyyttä. Italialaiset aivot osaavat levätä. Ne osaavat sen taidon liiankin hyvin. On suloista unelmoida kuumassa varjossa, epikurolaisuuden ja ironisen älyn lämpöisillä pieluksilla, hyvin mukautuvana, melkoisen uteliaana ja pohjaltaan sangen välittämättömänä.
Kenelläkään näistä ihmisistä ei ollut varmoja mielipiteitä. He sekautuivat politiikkaan ja taiteeseen aina samalla dilettantin epävarmuudella. Heidän piirissään sai nähdä viehättäviä luonteita, kauniita italialaisten patriisien perikuvia, joilla oli hienot piirteet, älykkäät ja lempeät silmät, tyyni käytöstapa, ja jotka rakastavat syvästi ja valioyksilöiden tavalla luontoa, vanhoja maalareita, kukkia, naisia, kirjoja, maukkaita ruokia, isänmaata, musiikkia… He rakastivat kaikkea. Eivät kuitenkaan mitään aivan erikoisesti. Tuntui joskus siltä kuin he eivät olisi rakastaneet yhtään mitään. Rakkaudella oli kuitenkin laaja paikka heidän elämässään; mutta sillä ehdolla, ettei se häirinnyt heitä. Se rakkaus oli kivutonta ja laiskaa niinkuin he itsekin; yksinpä kiivas intohimokin sai heidän keskuudessaan kotoisen luonteen. Heidän älynsä, terve ja harmooninen, mukautui helposti elottomuuteen, jolloin toisilleen vastakkaiset ajatukset tapasivat toisensa toisiaan tyrkkimättä, tyytyen olemaan rauhallisesti vierekkäin, hymyilevinä, pumpuliin käärittyinä, vaarattomina. Nämä ihmiset pelkäsivät kokonaisuskoa, selvästi rajoitettuja puolueita, ja viihtyivät oivallisesti puolipäätöksissä ja puolinaisissa ajatuksissa. He olivat katsantokannaltaan vanhoillisvapaamielisiä. He kannattivat keskikorkuista politiikkaa ja taidetta ikäänkuin sellaista kesänviettoseutua, jossa ei ole niin korkeita vuoria, että saa hengenahdistuksen tai sydämentykytystä. He olivat tosiaan kuin kotonansa Goldonin laiskanomaisessa teatterissa taikka Manzonin tasaisessa ja laveassa valaistuksessa. Heidän rakastettavaa välinpitämättömyyttään ei sellainen häirinnyt. He eivät olisi sanoneet niinkuin heidän suuret kantaisänsä: "Primum vivere…", vaan mieluumminkin: "Dapprima, quieto vivere."
Quieto vivere: Elää rauhassa! Se oli kaikkien salaisin halu, yksinpä tarmokkaimpienkin, niiden, jotka pitelivät käsissään politiikan ohjaksia. Joku pikku Machiavelli, oman itsensä ja monien muiden herra, jonka sydän oli yhtä kylmä kuin hänen päänsäkin ja äly kuulas ja kuiva, mies, joka uskalsi käyttää mitä keinoja tahansa päästäkseen tarkoitustensa perille ja oli valmis uhraamaan kaikki ystävyyssuhteensa kunnianhimonsa alttarilla, hän saattoi uhrata myöskin kunnianhimonsa erään ja yhden ainoan pyyteen vuoksi: se oli tuo quieto vivere. Nämä ihmiset tarvitsivat pitkiä lepäilynkausia. Kun he pääsivät niistä, ikäänkuin syvästä unesta, olivat he reippaita ja virkeitä; silloin tuli noille vakaville miehille, levollisille madonnille yhtäkkiä oikea puhelemisen, iloisuuden, yhteiskunnallisen elämän nälkä: silloin heidän täytyi saada välttämättä tuhlata eleitä ja sanoja, purkaa rohkeita paradokseja, hullunkurista huumoria: he näyttelivät nyt opera buffaa. Tässä italialaisessa muotokuvagalleriassa tapasi ylen harvoin kuluttavan ajatustyön jälkiä, sellaista metallista kiiltoa silmäterissä, sellaisia ainaisen hengenponnistuksen uurtamia vakoja kasvoissa kuin pohjolassa usein tapaa. Kuitenkin oli siellä niinkuin kaikkialla muuallakin sieluja, jotka elivät kalvavassa kärsimyksessä ja kätkivät haavansa; kaipuita ja suruja, jotka piilivät välinpitämättömyyden peitossa ja ympäröivät itsensä hekumoivalla horteella. Puhumattakaan eräistä omituisista yltiöpäistä, osaksi hullunkurisista ja ällistyttävistä, jotka olivat vanhoille roduille ominaisen, käsittämättömän epätasapainon merkkejä, — ikäänkuin halkeamia, joita näkee Campagna romanan, Rooman ympäristön, kamarassa.
Näiden olentojen arvoituksellisessa välinpitämättömyydessä oli paljon mieltä kiehtovaa, heidän tyynissä ja ilveilevissä silmissään, joissa nukkui kätketty tragiikka. Mutta Christophe ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sitä ymmärtänyt. Christophea suututti nähdä Grazia viisastelevien ja tyhjien maailmanmiesten keskellä. Hän oli siitä kiukuissaan heille ja kiukuissaan Grazialle. Yhtä äkäinen Grazialle kuin koko Roomallekin. Hän kävi Grazian luona nyt harvemmin ja päätti matkustaa pois koko kaupungista.
Hän ei matkustanut. Hän alkoi jo tietämättään tuntea tuon vihaamansa italialaisen ympäristön lumoa.
Nyt hän vetäytyi joksikin aikaa erilleen muista. Hän kuljeskeli Roomassa ja sen ympäristöllä. Rooman seudun valaistus, riippuvat puutarhat, Campagna, jota aurinkoinen meri ympäröi kuin kultainen vyö, paljastivat hänelle vähitellen tuon lumotun maan salaisuuden. Christophe oli vannonut, ettei hän kulkisi askeltakaan mennäkseen katsomaan Rooman kuolleita muistomerkkejä, joita hän oli halveksivinaan; hän murahti, että ne saisivat tulla hänen luokseen, jos tahtoisivat. Ja ne tulivatkin; hän tapasi ne sattumoisin kävelyretkillään kukkulain kaupungissa. Hän näki punaisen Forumin sitä hakematta, auringonlaskun valossa, ja Palatinuksen puolittain luhistuneet kaaret, joiden välistä kuultaa tummana taivaan sini, ilmojen valon syvyys. Hän kierteli äärettömällä Campagnalla, pitkin ruskeahkon Tiberin rantoja, mudasta paksun, ikäänkuin maa olisi lähtenyt jokena virtaamaan, — ja vesijohtojen raunioiden juurella, noiden antediluviaanisten hirviöiden luurankojen. Paksuja tummia pilviä vyöryi sinisellä taivaalla. Talonpojat ajoivat ratsain ja pitkiä piiskojaan läiskytellen tasangon poikki suuria härkälaumoja, helmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä, suoralla, tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden jalat ja hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla kaukana hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti aaltoilevine kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät vanhan kaupungin muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla kuvapatsaat kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien… Aivan hiljaista… Aurinko kuin tulta… Tuuli leyhyi yli Campagnan… Jonkin kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien ympäri kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän tykytti rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe, jonka päätä auringonpaiste (ja joskus Castelli-viinikin) huumasi, istui mustan maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän hymyili uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa joi Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. — Aina yön pimenemiseen. — Silloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja hän pakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon… Oi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen rauhasi alta kuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä elämän vimma on povesi kätkössä! Mikä heräämisen kiihko!
Christophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja vanhaa tulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se liekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri se sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa. Se valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret miehet (vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä), kaikilta ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, — vapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa, mielipiteittensä ja uskojensa puolesta erilaisia, — he kaikki palvelivat kilvan tätä uuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat aatejärjestelmät eivät merkinneet heille mitään: tärkeintä heistä oli "ajatella rohkeasti". Olla suoria, olla miehekkäitä mieleltä ja teoilta. He ravistelivat rajusti kansaansa unesta. Italian valtiollisen ylösnousemuksen jälkeen, sen kuolemasta heräämisen, jonka sankarien kutsu oli saanut aikaan, koko sen nykyisen taloudellisen ylösnousemuksen keskellä olivat nämä nuoret ottaneet tehtäväkseen nostaa haudasta myöskin italialaisen ajattelun. He kärsivät niinkuin pahimmasta parjauksesta, kun näkivät, kuinka unteloita ja pelkureita maan sivistyneet olivat, kuinka arkamaisia älynjuoksultaan ja samalla suurisanaisia. Heidän äänensä kaikui käskevänä siitä retoorisesta usvasta ja moraalisesta orjuudesta, joka oli vuosisatojen kuluessa kasvanut paksuksi kuoreksi isänmaan hengen ympärille. He puhalsivat maansa sieraimiin armotonta realismiaan ja järkkymätöntä rehellisyyttään. He rakastivat intohimoisesti selvää älyä, jota seuraa tarmokas toiminta. Asian vaatiessa pystyivät he uhraamaan persoonallisen järkensä sille yhteiskurin velvollisuudelle, jota kansallinen elämä yksilöltä vaatii; mutta korkeimpanaan ja kaikkein puhtaimpanaan he palvelivat kuitenkin totuutta. He rakastivat sitä kiihkeästi ja hurskain sydämin. Eräs noiden nuorten johtaja vastasi vastustajilleen, jotka olivat saattaneet hänet pahaan huutoon ja jotka uhkasivat häntä tuholla, seuraavaan suurenmoiseen tyyneen tapaan: