"Kunnioittakaa totuutta. Puhun teille avoimin mielin, ilman mitään kaunaa. Unohdan pahan, mitä olen teiltä osakseni saanut ja mitä ehkä olen teille tehnyt. Olkaa rehellisiä. Ei ole omaatuntoa, ei korkeaa elämänkäsitystä, ei kykyä uhrautua eikä mielen ylhäisyyttä, missä ei ole uskonnollisen jyrkkää ja ankaraa totuuden kunnioittamista. Harjoittakaa itseänne tähän vaikeaan velvollisuuteen. Valhe turmelee ennemmin sen, joka siihen turvautuu, kuin voittaa toisen, jota vastaan sitä käytetään. Mitä hyötyä olisi siitä, jos saisittekin sen avulla hetkellisen ja nopean menestyksen? Sielunne parhain jää häilymään tyhjyyteen, se seisoo pohjalla, jota valhe jäytää aitanne. En puhu teille enää vastustajana. Me olemme nyt piirissä, joka on yläpuolella erimielisyyksiämme, vaikkapa kiivastuminen komeileekin suussanne isänmaan nimellä. On korkeampaakin kuin isänmaa, nimittäin ihmisen omatunto. On lakeja, joita ette koskaan saa loukata, muuten olette kehnoja italialaisia. Edessänne on ainoastaan mies, joka etsii totuutta; teidän on kuultava hänen huutonsa. Edessänne on ainoastaan mies, joka tahtoo palavasti nähdä teidät suurina ja puhtaina, ja tahtoo työskennellä kanssanne. Sillä, halutkaapa tai ette, me kaikki työskentelemme yhdessä niiden kanssa, jotka maailmassa työskentelevät totuuden puolesta. Se, mikä meistä jää jäljelle (se, mitä emme voi itse nähdä), kantaa meidän yhteistä leimaamme, jos olemme noudattaneet totuutta. Ihmisen suurin ominaisuus on se, että hänellä on ihmeellinen kyky etsiä totuutta, nähdä se, rakastaa sitä, ja uhrautua sen vuoksi. — Oi totuus, minkälaisen lumotun terveyden hengen sinä puhallat niihin, joissa sinä vallitset!…"
Kun Christophe ensi kerran kuuli nämä sanat, olivat ne hänestä kuin kaikua hänen omasta rinnastaan; ja hän tunsi, että nuo miehet ja hän olivat veljiä. Kansojen ja aatteiden keskinäisten taistelujen sattumissa saattoivat he kyllä joutua ryntäämään rajusti toisiaan vastaan; mutta olivatpa he ystäviä tai vihamiehiä, aina olivat he kuitenkin samaa inhimillisyyden perhettä. Nuo miehet ne tiesivät sen yhtä hyvin kuin hänkin. He tiesivät sen jo ennen kuin hän. He tunsivat Christophen aikaisemmin kuin Christophe heidät. Sillä he olivat jo Olivier Jeanninin ystäviä. Christophe huomasi, että eräät hänen ystävänsä teokset (muutama nide runoja ja kriitillisiä esseitä), joita Parisissa luki ainoastaan sangen vähäinen joukko, olivat käännetyt italiankielelle näiden nuorten miesten toimesta ja että ne olivat heille yhtä rakkaita kuin hänelle itselleenkin.
Myöhemmin joutui hän kyllä näkemään, mikä ylitsepääsemätön juopa oli näiden ihmisten ja Olivier Jeanninin hengen välillä. Muita arvostellessaan pysyivät he aina ja ainoastaan italialaisina: he eivät pystyneet irtautumaan omasta itsestään, niin piintyneet he olivat juuri oman rotunsa ajatustapaan. Kaiken kaikkiaan eivät he etsineet muukalaisten teoksista muuta kuin sitä, mitä heidän kansallinen vaistonsa tahtoi niistä löytää; ja usein he eivät niistä saaneet muuta kuin mitä he itse tietämättään olivat niihin panneet. He olivat keskinkertaisia arvostelijoina ja kehnoja psykologeina, liian kokonaisia ja täynnä itseään ja intohimojaan, silloinkin, kun he olivat palavimmin innostuneet totuuteen. Italialainen idealismi ei osaa unohtaa itseään; sitä eivät viehätä pohjolan persoonattomat unelmat; se suuntaa ja kohdistaa kaiken itseensä, omiin pyyteisiinsä, rotunsa ylpeyteen, muuttaen ainoastaan sen muotoa. Tietoisesti tai ei tekee se aina työtä sitä tarkoitusta varten, jonka nimi on terza Roma. Täytyy myöntää, että se on vuosisatojen kuluessa saanut sangen vähän aikaan. Nuo kunnon italialaiset, joilla on erinomaiset lahjat toimintaan, toimivat ainoastaan intohimon puuskien sattuessa ja väsähtävät aina nopeasti; mutta silloin, kun intohimon myrsky puhaltaa, nostaa se heidät korkeammalle kaikkia muita kansoja: siitä on esimerkkinä italialaisten Risorgimento. — Tällainen myrsky alkoi nyt tuntua Italian nuorisossa, kaikissa puolueissa; olivatpa nuo nuoret natsionalisteja tai sosialisteja, uuskatolilaisia, riippumattomia tai idealisteja: kaikki olivat he kuitenkin tietämättään ja tahtomattaan muuttumattomia italialaisia, keisarillisen Rooman, maailman kuningattaren, kansalaisia.
Ensin Christophe ei huomannut muuta kuin heidän suuren innostuksensa ja hänen ja heidän yhteisten antipatiainsa kohteet, ne Christophelle vastenmieliset seikat, joiden tähden hän osaltaan tunsi itsensä heille läheiseksi. Nämä nuoret halveksivat luonnollisestikin yhtä paljon kuin hän sitä hienostoa, jolle Christophe oli katkeroitunut sen tähden, että Grazia sitä suosi. He vihasivat vieläkin enemmän kuin hän tuon sivistyneistön järkevän kuivaa ajatustapaa, sen tylsyyttä, sen ryhditöntä sovinnollisuutta ja ulkokullattuja narrinkujeita, sen arkuutta ajatella loppuun asti, sen soutavaa ja huopaavaa aprikoimista, ovelaa häilymistä kaikkien mahdollisuuksien välillä päättämättä liittyä milloinkaan ratkaisevasti puolelle tai toiselle, sen koreita lauselmia ja lauhkeaa pehmoisuutta. Nämä jykevät autodidaktit, jotka olivat tehneet itse itsensä ja joilla ei ollut elämässään ollut keinoa eikä tilaisuutta antaa olemukselleen viimeistä höylänvetäisyä, nämä tahtoivat oikein tahtomalla näyttää itseään noiden sivistyneiden vastakohtana; sillä he pyrkivät suorastaan liioittelemaan jo synnynnäistä tökeryyttään: olivat mielellään yleisön silmissä huonosti kasvatettuja ja moukkia, contadini. He näet tahtoivat pohjimmaltaan, että heitä oli ennen kaikkea kuultava. He tahtoivat, että heidän kimppuunsa oli karattava. Kaikki oli heistä parempaa kuin välinpitämättömyys heitä kohtaan. He olisivat ilomielin antautuneet aatteensa uhreiksi, kun he siten vain olisivat saaneet kansansa nukkuvan tarmon heräämään.
Heitä ei toistaiseksi rakastettu, eivätkä he millään tavoin koettaneet hankkia suosiota. Christophella oli huono menestys, kun hän yritti puhua Grazialle näistä uusista ystävistään. He eivät miellyttäneet Grazian kohtuullisuutta ja rauhaa ihailevaa luonnetta. Ja täytyikin yhtyä Grazian mielipiteeseen, että heillä oli sellainen tapa kannattaa parhaitakin asioita, että tuli usein halu sen vuoksi nousta vastustamaan niitä. He olivat ironisia ja hyökkäileviä, niin tuimia tuomioissaan, että moinen arvostelu läheni monesti herjausta, jopa sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät suinkaan tahtoneet loukata. He olivat liiaksi itsevarmoja, liian valmiita julistamaan aatteitaan aina yleispäteviksi, kiivaiksi uskonkappaleiksi. Koska he olivat joutuneet julkiseen elämään ennen kuin oman kehityksensä kypsyyteen, siirtyivät he alinomaa ihastumisesta toiseen, ja aina yhtä suvaitsemattomasti. He olivat intohimoisen vilpittömiä ja antautuivat aina kaikkeen kokonaan, säästämättä itseään koskaan; heitä kulutti intellektualinen rajuus, varhaiskypsä ja liian kiivas työtapa. Nuorille ajatuksille ei ole terveellistä joutua kohta siemenkotelosta päästyä raakaan auringonvaloon. Sellainen polttaa sielun. Todella hedelmällinen syntyy vasta pitkän ajan kuluessa ja hiljaisuudessa. Nämä olivat jääneet vaille aikaa ja hiljaisuutta. Se on monien italialaisten kykyjen onnettomuus. Liian raju ja kiireinen toiminta on alkoholia. Aivot, jotka ovat sellaista maistaneet, pääsevät siitä tottumuksestaan vasta sangen vaikeasti; ja hengen normaali kasvu saattaa jäädä ainaiseksi pakotetuksi ja vääräksi.
Christophe osasi kyllä antaa arvon tällaiselle kirpeälle ja vihreälle rehellisyydelle muistaessaan, minkälaisia nuo muut olivat: nuo, joiden ohjeena oli kultainen keskitie, via di mezzo: ainainen pelko häpäistä itseään ja rikkiviisas kyky olla asettumatta puolelle tai toiselle. Mutta piankin hän huomasi, että oma hyvä puolensa oli näillä viimemainituillakin, heidän tyynellä ja kohteliaalla älyllään. Se ainainen taistelun ilma, jossa hänen nykyiset nuoret ystävänsä elivät, oli väsyttävää. Christophe piti tosin velvollisuutenaan mennä Grazian luokse puolustamaan heitä. Mutta joskus hän meni sinne ainoastaan heidät unohtaakseen. Epäilemättä he olivat paljonkin samanlaisia kuin hän itse. Hyvinkin paljon. He olivat nykyään sellaisia kuin hän oli ollut kaksikymmenvuotiaana. Eikä ihminen pääse taaksepäin elämänsä kulussa. Pohjaltaan Christophe tunsi hyvin, että hän oli jo omalta osaltaan sanonut jäähyväiset tuollaiselle rajuudelle ja että hän kulki nyt sitä rauhaa kohti, jonka salaisuuden Grazian silmät näyttivät hänelle parhaiten ilmaisevan. Minkä tähden hän sitten kapinoi vielä sitä rauhaa vastaan?… Ah, se johtui siitä, että hän olisi rakkaudenitsekkyydessään tahtonut nauttia siitä aivan yksin! Hän ei voinut kärsiä, että Grazia jakeli sen hyvyyksiä kenelle sattui, että hänen vastaanottonsa oli yhtä antelias kaikille.
Grazia aavisti hänen ajatuksensa; ja rakastettavan suorasti kuin aina sanoi hän hänelle eräänä päivänä:
— Te olette minulle vihainen siitä, että olen sellainen kuin olen? Älkää ihannoiko minua, ystäväni. Olen nainen, enkä sen kummempi kuin muutkaan. En hae noiden maailman ihmisten seuraa; mutta tunnustan, että se on minusta mieluisaa, samoin kuin käyn mielelläni joskus teatterissa, jotka eivät ole oikein hyviä, ja luen aika mitättömiä kirjoja, jollaisia te halveksitte; mutta minulle ne antavat lepoa ja huvittavat minua. Minä en voi kieltää itseltäni mitään.
— Kuinka te voitte kärsiä tuollaisia hölmöjä?
— Elämä on opettanut minut vaatimattomaksi. Siltä ei pidä pyytää liikoja. Saatan teille vakuuttaa, että sekin on jo hyvä, jos joutuu tekemisiin pelkästään kunnon ihmisien kanssa, ei ilkeäin, vaan kohtalaisen hyvien… (tietystikään ei saa odottaa heiltä mitään; tiedän erinomaisesti, että jos ihmisiä tarvitsisin, en paljoakaan heiltä apua saisi…) Kuitenkin he ovat minuun kiintyneet; ja jos tapaan hiukankin todellista tunnetta, niin unohdan muun. Te olette minulle siitä vihainen, eikö niin? Antakaa anteeksi, että olen niin keskinkertainen. Osaanhan toki erottaa, mikä minussa on parempaa ja mikä huonompaa. Ja teidän kanssanne on aina parempi minuuteni.