Hänen rakkaittensa ääni vastasi:
— Se on Hän.
Kun hänen kuolevat aivonsa virkkoivat:
— Portti aukeaa… Tässä sointu, jota hain!… Mutta se ei ole vielä lopussa? Mitä uutta aukeaa nyt?… Me jatkamme huomenna.
Oi riemua, riemua nähdä katoavansa Jumalan mahtavaan rauhaan, Jumalan, jota on koettanut palvella koko elämänsä ajan!…
— Herra, etkö ole hyvin tyytymätön palvelijaasi? Minä olen tehnyt niin vähän. En osannut tehdä enempää… Minä taistelin, kärsin, harhailin, minä loin. Anna minun levähtää isällisessä sylissäsi. Sitten synnyn uudestaan, uusiin taisteluihin.
Ja virran kohina ja meren pauhu lauloivat hänen kanssaan:
— Sinä synnyt uudestaan. Lepää. Kaikki on nyt yksi sydän. Yön ja päivän hymyt syleilevät toisiaan. Harmonia, rakkauden ja vihan ylhäinen pari. Minä laulan Jumalaa, Sinua, joka kannat minua kaksin väkevin siivin. Hosianna elämälle! Hosianna kuolemalle!
Christofori faciem die quacumque tueris,
Illa nempe die non morte mala morieris.
Pyhä Kristofer, — Christophe, — on kulkenut tulvivan virran yli. Koko yön on hän astunut vastavirtaan. Niinkuin kallio nousee hänen jättiläismäinen ruumiinsa kuohujen keskeltä. Hänen vasemmalla olkapäällään istuu Lapsi, hento ja raskas. Pyhä Kristofer nojautuu honkaan, jonka hän on käteensä temmannut; se taipuu hänen käsissään. Hänen selkärankansakin notkuu. Ne, jotka näkivät hänen lähtevän, sanoivat, ettei hän pääsisi toiselle puolen; ja kauan saattoi heidän pilkkanaurunsa kulkijaa. Sitten tuli yö, ja he väsyivät. Nyt on Kristofer liian kaukana kuullakseen niiden huutoja, jotka rannalle jäivät. Kosken kohinassa erottaa hän ainoastaan Lapsen rauhallisen äänen, Jumalan, joka pitää pikku kädellään jättiläisen kähärästä otsatöyhdöstä ja hokee: "Käy, käy!" — Jättiläinen käy, selkä kumarassa tuijottaen suoraan eteensä pimeään rantaan, jonka jyrkät äyräät alkavat vaaleta.