Mutta minun mieleni oli nyt kaikkea muuta, vaan ei nöyränä. Ja minua ei ensinkään rauhoittanut emännän kädessä oleva nokinen suuri karsittu kuusen oksa.
Ja oli kuusen oksa kohotettuna, ja halkaisi vinkuen ilmaa, mutta silloin emännän ja Henten suureksi harmiksi ja minun ilokseni ilmestyi pihalle kylästä kotiin palaava äitini. Heti älysi hän, millä kannalla asiat nyt olivat.
"Mikä täällä on tekeillä? Mitä te aiotte tehdä minun pojalleni?" kysyi hän.
Takalon emäntä päästi minut heti irti.
"Kun te ette kurita tuota poikaanne, että saa kasvaa kuritta kuin hevosen varsa. Katsokaapas nyt tuota meidän Hentte parkaa, kuinka se on surkean näköisenä. Teidän poikanne sitä on, yhdessä toisten poikain kanssa, rääkännyt tänäpäivänä, niin minä aioin nyt edes kerrankaan sitä oikein piiskata, että vähänkään siivonisi", selitti emäntä.
"Tuollako seipäällä?" kysyi äitini.
"Tällä, niin, milläpäs muulla", sanoi emäntä, ikäänkuin asia olisi hyvinkin luonnollista laatua ja kuritus-ase hyvinkin asianmukaisesti valittu.
"Minä kuritan aina itse lapseni, enkä anna teidän pieksää häntä vaivaiseksi. Ja muuten minä luulen, että minun poikani saa aina enemmän kuria kun tuo teidän Henttenne —, jos nimittäin selkämakkarat tulevat kysymykseen", sanoi äitini, ikään kuin se olisi hyvinkin hauskaa minun seljälleni, että saada paljon kuria.
Hentte rupesi taasen itkemään, kun näki minun pääsevän pälkähästä.
"Hentte parka! Sinä, joka et saanut edes sitäkään hupia, että olisit nähnyt minun kurittavan tuota oikein edes kerrankaan", sanoi Takalon emäntä Henteen päin kääntyen sanomattomalla säälin äänellä.