"Iltanen ja eine! — Eihän nyt ole kello vielä yksikään toista?"
"Jo se on kolmekintoista."
"Kuule Kalle! Heitä pois nuo kierot sanasi, eli minä…"
"Niin, mitähän sinä tekisitkään?"
"Selkään antaisin tietenkin, selkään."
"Selkään! Sinäkö minua selkään?"
"Niin, niin! — Mutta paleliko sinun jalkojasi kun olit iltarupeaman avojaloin?" sanoi isäntä johtaaksensa puhetta pois tuolta ikävältä suunnalta.
"Palelihan noita iltayöstä, vaan ei tuosta aamuyöstä tiennyt mitään."
"Minä sanon sen vieläkin, jos et ole hiljaa, niin annan selkään. Jos ei sinulla vaan ole parempaa puhumista, niin ole hiljaa". Ja isäntä meni kärtypäällä kamariinsa.
"Vai parempaa puhumista, parempaa, senkin kolistin. Niin kun se ei muka kelpaisi", tuumasi Kalle ja nousi syömästä. Istui hän sitten penkille ja mietti isännän viime sanoja. Harmiksi tahtoo käydä. Kun olisi edes oma torppa. Niin kunpa olisi. Ei tarvitsisi koko ikäänsä toisen työssä rehmiä. Kunpahan olisi tämän talon haltija. Kyllä osaisi työväen mielillä pitää. Kesällä joka pyhä-aamu viinaryypyn miehille antaisin, niin, ihan joka pyhä-aamu. Vaan ei akoille ja piijoille. Päihtyvät akanruojat, kuka ne silloin hallitsee. Sanotaan vaimoväen olevan pahapäisiä päissään. Tarvitsisi ostaa sitä varten uusia köysiäkin. Mitäpä ne juuri viinalla tekisivätkään. — Ha—aauh! — Nukuttaan rupesi. Kun se isännän pakana kiusaa aina puoleen yötä. Selkään pitäisi saada, oikeen miehen kädestä. Parempaa puhetta, vai parempaa! Kun ei kelpaa, niin ei kelpaa, sillä hyvä. Senkin kolistin.