Kalle pani piippuunsa tallin-takasia ja veteli muutamia savuja — Kun olisin tämän talon haltija, — alkoi taasen hänen ajatuksissaan liikkua — niin paljasta vaappenaa vaan poltteleisin, aivan paljasta. En silloin tallintakasien päällekään katsoisi. Savukin haisee niin pahalta… Tahi paperossia, se näyttäisi vielä enempi isäntämieheltä. Naisinkin paikalla. Ja rikkaan. Tyhmä mies tuo isäntä: talo kuin linna eikä mies nai. Saisi vaikka kenen. Ha —aauh! Kun kolmas haukka, niin maata. Nukuttaa jo. Senkin pakana, piti niin hiljaiseen. Mutta empä jälkiin antanut. Niitin vaan että kinttuja rapsi. Höyrysi siinä isännänkin pää. Hien varisti pakana. Aamulla sanon, että pitää parantaa ruoka. Niin sanonkin ihan vasten naamaa. Saas näkyä mitä tuumailee silloin. Myöntyyköhön saituri? Mutta silloin sanonkin totuuden suoraan keskelle otsaa. Ha—aauh.
Ja Kalle paneusi vuoteesensa poltellen vielä piippuansa. Eiköhän hän vielä paranna tapansa kun oikein olis nuhella. Selkään, — hän minua selkään. Koettakoonpas jos uskaltaa! Kyllä silloin hänet pehmittäisin, niinkuin tuon Isonmäen Iikan. Pahoin mölisi mies käsissäni. Olisi suonut, ettei olisi alkanutkaan. Hän minua kurittaisi. Oikein pistää vihakseni… Tuo äkkivääräkin sammui, nytkö siitäkin loppui laulupuut. Turisee vielä heittiö. Sietäisi oikein luudan varvulla rassata. Kun viitsisi nousta ylös ja puhdistaa. Vaan eipä tuo unikaan vielä tule, vaikka haukotutti jo kolme kertaa. Näkeehän sen puhdistaa, varsinkin näin kesäaikana.
Kalle nousi ylös ja puhdisti piippunsa, pani tallintakasia ja sytytti palamaan. Kallistui sitten taasen vuoteesen maata.
— Paranikohan vielä — alkoi hän miettiä. — Kyllä parani, tulee niin helposti ja nakkaa savunsakin niin kauvas. Ei turisekaan enään. Kyllä tuli hyvä… Kun olisi viinaa, silloin sopisi isäntääkin torua. Kun viitsisi tahtoa rahaa ensin, — niin kumpa viitsisi. Ja sitten kun tulisi hutikkaan, niin toruisi ja vaikkapa vähän kurittaisikin. Ei haittaisi yhtään.
Ja Kalle jäi siihen päätökseen ettei haittaisi. Viimein rauhottui Kallen äkäset mietteet ja vähän ajan perästä ei tuvassa kuulunut muuta kuin Kallen säännölliset hengen vedot. Russakka pistäysi uunin raosta ulos. Koetteli ensin sarvillansa joka suunnalle, juoksi vähäsen, koetteli taasen ja seisahtui ja tuumaili. Viimein näki hän juurisaavin, jonka Kaisa oli illalla nostanut takalle, koetteli taasen sarvillansa ja juoksi saaviin.
Varhainen aamu alkoi jo kajottaa. Kello löi kolme. Silloin näkyi Kaisan uniset silmät tuvan ovella. Hän tuli takan tykö ja ajoi kutsumattomat vieraat pois saavin partailta. Pani valkean takkaan ja nokisen kahvepannun tulelle. Kun hän sai keitoksen valmiiksi, oli kello kohta neljä. Hän kantoi pannun isännän kamariin ja alkoi laittaa ruokaa pöytään. Kantoi ohraseka-leipää ja rätti-piimää tuoppisen. Vähän aian kuluttua näkyi isännän tukeva pää ovelta.
"No, eikös siihen Kalleen henkeä tullutkaan? Nouse ylös! Nouse syömään!
Kalle hoi!"
Kalle nousee istumaan vuoteen laidalle ja hieroo silmiänsä:
"Kun en kerinnyt saada oikein uniköyden päästä kiinnikään —", tuumaili hän.
"Vai ei oikeen kiinnikään"? — puuttui puheeseen Kaisa. "Kun aurinko navetassa ja lampaat lakitaivaalla."