"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat ulousseilin."
"Niin… ulousseilin… vie sun… senkin kolistin."
"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä
Korpelaiselta."
Ja isäntä meni.
Kalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä.
Jo oli, — alkaa hän miettiä isännän mentyä — jo oli saapa sika jäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita sormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella. Kunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua senkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen hajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma… Ulousseili, no vie sun… mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän pölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin viisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi…
— Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi odotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa.
Eihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta tuntui.
Jo viimeinkin tuli isäntä.
"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?"