"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun käräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole enään joutavia."
"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee — ", ja Kalle meni happamalla naamalla tupaan. "Pieksän vielä sittenkin minä hänen —", murisi hän mennessään.
Asia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti odottivat ihmiset mitä seuraisi.
"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin…" oli Korpelainen Anttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa syönyt.
Samaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien pääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista sotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan.
Mutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt valmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat toistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä.
Jo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun muutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet.
Takasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa.
"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas", oli Kalle silloin sanonut.
Kaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin riitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat miehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen paremmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä viime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen puolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi hänkin pois kiistapaikalta.