"Mutta kun suurta mastoa nostettiin, niin siinä tapahtui onnettomuus, pykmestari kun ei noudattanut minun, vanhan kokeneen merimiehen neuvoja. Maston sakseja ei surrattu lamppuihin oikein kiinni, niin pääsivät kaatumaan ja tappoivat yhden miehen. Sitten jälistä sanoi pykmestari minulle: 'Ei tuo Nevalakaan olisi kuollut, jos Töyryn neuvoja seurattiin.' Minkäpä sille enään teki. Se oli kuollut, joka oli kuollut, ja hiljasta se on katumus kuoleman jälkiin. Siihen laivaan minä otin fyyryn ja lähdin taasen merelle, sillä minusta tuntui niin vaikialta kalikoimalla kulku. Merellä sitä vastaan on toinen elämä. Ei koskaan pitkiä rosvon mittaamia virstoja, vaan matkat käyvät aina ylös ja alaspäin; ja sitten skanssiin nisuleivälle ja ryypylle. Niin merellä sitä eletään kun herran kukkarossa, ja merimies on arvokas kun ruhtinaan poika. Kotikaupungista me seilattiin Englantiin painolastilla. Sieltä me käytiin Ustiniassa ja tultiin takasin Englantiin. Mutta siinä laivassa pidettiin hemmetin huonoa muonaa kun meressä oltiin, vaan kun alettiin maihin tulla, niin kyllä silloin oli olemista, että pöydät notkui. Vaan se kävi minun vanhalle aatamilleni niin, että minä päätin tehdä muistutuksen. Lontoon tokassa, kun me maattiin ja odotettiin myötästä, niin minä menin äijän puheille kajuttaan. 'Tahtooko herra kapteeni parantaa syötävää vai tahdotteko, että jäätte ilman miehittä', sanoin minä.
"Ensin katsoi kapteeni pitkistänsä minua. Mutta sitten. Niin, minä eri muista oikein kuinka minä tulin kannelle, mutta kannella minä seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä ja korvani vaan helisivät. Eikä minun tehnyt mieli mennä kajuttaan, sillä kapteeni oli hirveän suuri mies, painoi varmaankin muutamaa lästiä enempi, kun tavallinen metsärosvo. Vähän ajan perästä tuli kapteeni kannelle ja käski minua kajuttaan. Kaatoi suureen pikariin rommia, käski ryypätä ja pyysi äsköistä korvapuustia anteeksi, syleili ja suuteli minua rakkautensa merkiksi. Silloin me kapteenin kanssa vähän kallistettiin.
"Lontoosta me lähdettiin Västiniaan. Mutta ruoka parani. Sieltä me palattiin Englantiin punapuulastilla. Se lasti oli ilkein kaikista, jota minä olen ollut kuljettamassa. Puiden muassa tuli ruumaan kaikkia eläimiä, käärmeistä susihin asti niinkuin Noan arkissa. Meillä oli suuri vastus siitä lastista, kun sitä purettiin Englannissa.
"Englannista me seilattiin Ameriikaan. Sieltä me tultiin kotia. Minä asetuin työhön varviin. Eräänä iltana pyysi minua Veissen patrooni viemään venheellä avaran roskon poikki kaupunkiin. Minä lähdin. Välillä nousi ankara orkkaani, joka tahtoi viskata veneen kumoon. Siellä makaisi nytkin Veissen patrooni miljooninensa päivinensä kotikaupunkinsa retin pohjassa jos ei minun urhoollisuuteni olisi häntä pelastanut. Eihän hän itse osannut muuta tehdä kun siunata ja kiroilla. Aamu valkeni, kun me Veisseniltä patroonin kanssa kompuroitsimme, noin vähän hutikassa, minun kortteeriini…"
Päre oli palanut aikaa loppuun. Renki Kalle veteli suloisia unia "Jässin paininpuussa." Ja se havainto oli matkaan saanut tuon seisahduksen. Eikä ukkoa saatu enään jatkamaan elämän kertomustansa, ei vaikka olisi "pistouvattu pienet konjakkarit", joilla muuten pahimmassa tapauksessa oli ennen saatu ukon kielen kanta irtautumaan. Joskin se ei aina tullutkaan niin puhtaassa muodossa, vaan käytettiin sillä sijalla kuusen juurella valmistettua. Me poikaset lähdimme juosta rapistamaan kotia. Mutta siellä olikin tihjä tili edessä, missä on oltu noin myöhään. Kuului ääniä: "Vai rupeat tässä sinäkin jo yöjuoksulla olemaan." Vaan pääsin minä kuitenkin, anteeksi kun pyysin ja lupasin parannusta. Mutta mitäpä he tiesivät Töyryn Eliaan uudemmanaikaisista viikinkiretkistä.