"Kun minä pääsin ruojilta, niin rupesin Leppälään rengiksi, jossa olin viimeisen ruotivuoronikin palvellut. Suuri ei ollut minun palkkani, yksi hopearupla rahaa ja kangasvaatteet, mutta olihan se enempi kuin ruojilla ollessa. Isäntäni piti minusta, kun minä olin aina nöyrä ja tottelevainen. Leppälästä kävin minä isännän kanssa kaupungissa ja siellä minä tapasin Korven Willen, joka oli käynyt yhden kerran merellä ja oli jo jummannina eräässä suuressa laivassa. Hän kehui minulle merimiehen elämää niin kaikin puolin hyväksi, että minussa nousi sellainen halu merelle, niin että en nukkunut yhtään yötä. uneksimatta laivoista ja myrskyistä. Kekri kun tuli ja minä sain palkkani, niin lähdin minä astua tallustamaan kaupunkiin, uudet vaatteet päällä, rupla taskussa ynnä viisitoista kopeekkaa lantteja, jotka olin voittanut kortilla ja mytyssä kainalossa vuosijuusto ja leipä, jotka olin emännältä saanut. Vaan kun tulin kaupunkiin, niin eipä siellä ollutkaan merimiesten paikkoja auki, sanottiin: 'Kesällä on kaikki laivat lähteneet, eikä niitä nyt lähde ennen kuin ensi kesänä taas.' — Viimeinkin pääsin eräälle kauppamiehelle rengiksi, ilman palkatta, sillä puheella, että minun piti päästä ensi kesänä lähtemään hänen laivaansa kajuttapojaksi. Mutta eipä hän puhettansa pitänytkään vaan minä sain odottaa vielä toisenkin vuoden ennenkuin pääsin merelle. Hän sanoi, että minusta oli ensin moukka muka ulos lakseerattava. Kyllähän niinä pariin vastaan, vaan minkäpä sille kourin teki, hänellä kun oli kamarin seinällä pamppu semmoinen, jota tuli koko talonväen pelätä, karjapiijasta aina rouvaan asti. Hän sanoi minun vielä tulevan likemmin tutustumaan pampun kanssa, jahka ma merelle pääsen. Kyllähän minä sitä en silloin uskonut, vaikka uskon minä sen nyt jo. Niin pääsin minä viimeinkin merelle, vaikka lujalle se otti. Silloinkos minä olin olevinani kun taivaassa ensi päivänä. Se oli uusi komea laiva jossa minä läksin kyntelemään meren aukeita ulapoita. Meille hurrattiin, kun me satamasta läksimme pohjalastilla Pietariin. Minä seisoin peräkannella ja sen sijaan kun minun olisi pitänyt itkiä surusta, niin minä itkin ilosta ja, katselin yhä pienemmäksi käypää kaupunkia melkein senlaisilla tunteilla kuin: jäitpäs. Mutta äkkiä heräsin minä unelmistani rähinästä, jota selkäni takana pidettiin, kun minä käännyin katsomaan, niin näin että laivan muut kahdeksan miestä, siihen luettuna alaperämies ja puosu, tulivat suoraan minua kohti, nauraen ja ilvehtien. Minä odotin mitä tästä nyt seuraa. He panivat minut seljälleni laivan kannelle ja tutkivat oliko minulla kantanappeja vaatteissani ja olihan minulla niitä, kun olin aamulla pannut pyhähousuni jalkaani, juhlan kunniaksi, joihin olin pannut oikein uljaat kopeikan napit. Nämät ratkoivat he kaikki pois ja panivat kannelle läjään, laittoivat yhden miehistä vahtiin minua ja nappejani, sitten menivät muut ja noutivat timperiltä tikkuja, jolla sitten kantoivat kaikki yli leestangon mereen; ja kaikkea tätä täytyi minun vesissä silmin katsella. Sitten ottivat he minua käsipuolesta kiinni ja taluttivat 'skanssiin', sanoen opettavansa minulle ihmisten tapoja. Siellä täytyi minun aukasta heille arkkuni, vaikka kyllähän minä sanoin lakia jos evankeliumiakin, mutta minkäpä minä sille tein, yksin kun olin ja heitä oli kahdeksan. Ja eihän sieltä enään löytynyt kannallisia nappeja, kaikki kun olivat niissä housuissa, joista olivat ottaneet jo, ja joita minun täytyi kaksin käsin pitää kiinni, ettei ne tykkänään pudonneet.
"Menihän se ensimmäinen matka muitta mutkitta, jos välistä annettiinkin lurjuksella oikein hyvä ryöpäys ja minä tahdoin sitä vähin nureksia, mutta kun kapteeni aina silloin selitti oikein juurta jaksaisesti, kuinka hyvää kuri tekee, niin siihen minun täytyi tyytyä ja minkäpä sille teki. Vaan kun Pietari alkoi lähestyä, niin syntyi silloin toiset tuumat, joita en ollut osannut aavistaakaan. Alaperämies tuli kajutasta ja huusi:
"'Missä on kolitervapytty ja tervasutti, nyt olisi tuleva kokin pää tervaan.'
"Minulla oli näetsen kokinkin ammatti. Pääsin minä siitä sentään, kun lupasin kaupungissa 'pistouvata' hyvät konjakkilasit joka miehelle. Vaan tyyriiksi ne konjakkarit sentään tulivat, vaikka minä olin mielessäni miettinyt, että millä keinoin tässä helpommalla pääsisi. Kun olimme ottaneet yhdet lasit, niin tuli otetuksi toiset, siksi kun rahat olivat kaikki. Aamulla herätettiin minua lurjuksella kahvin keittoon. Pääni oli raskas ja tuntui kun olisi tusina kupariseppiä siellä työskennellyt. Minä sain vakaat varoitukset kapteenilta, että jos vasta lankean, niin saan enempi semmosta. — Niin ei se ole merimiehen elämä semmosta kun näiden maamyyrien. Täällä syödään niin paljon pottuja, kunnes on rinnassa paljas pottu sydämen siassa. Mutta merimies sen elämä on ihan toista, sillä hänen opetuksensa voi selittää yhdellä sanalla: selkäsauna.
"Pietarista me sitten lähdettiin, paljaita Ryssän musikoita lastina ja tultiin Lyypekkiin, jossa purettiin lasti saksalaisille, joka niistä kasvattaa sotamiehiä. Lyypekistä me seilattiin, valmiita sotamiehiä lastina, ja tultiin Roomaan, sillä Rooman keisari se nyt enin sotamiehiä tarvitsee. Roomasta me sitten lähdettiin ja seilattiin Persiaan, kiirastulesta pelastettuja sieluja lastina. Persia se on se maa jossa on paratiisi ja sinne me niitä sieluja veimme. Mutta eipä meitä paratiisiin sisälle laskettukaan, siinä kun on kerupiimi paljas välkkyvä miekka kädessä paratiisin portteja vartioimassa. Minä olen nähnyt paratiisin ja kerupiimin miekan. Mutta voi sitä mökää mikä siellä sisällä syntyi kun me ne portilta sisään syydimme. Jos ne ei vaan olisi olleet pelastettuja sieluja, niin totta vieköön ne olisivat tapelleet, sellainen oli elämä siellä. Ja taisipa niiltä muutamilta katkeilla käsiä ja jalkojakin, ei me joudettu niitä latomaan sinne, kun ei kerran sisälle laskettu.
"Persiasta me sitten seilattiin Ustiniaan. Mutta kun minä olin kyllästynyt lurjuksen liian suureen nuppiin, niin minä vähän huilautin ja otin 'fyyryn' Amerkaanarin laivaan. Samana iltana kun minä olin karannut, niin kävin särkemässä ukon tykönä rahaakin, ei tuo heittiö tuntenut minua enään, niin se amerikalainen pian ihmisen muuttaa. Mutta voi sitä leikkiä mikä nyt eteeni sattui! En eläessäni ole mokomammassa ollut. Yritti minua jo kerran amerikalainen ampumaankin ja ylipuurin viskaamaan, vaan minä kun elämän nostin, löin puosuakin suurella moukarilla rintaan, että laivan mastot vaan huiskuivat. Sitten kävin minä kerran Wästiniassa ja seilasin Ranskaan. Vaan sattui niin että siellä oli se laiva josta niinä olin karannut ja minut saatiin kiinni. Minä jouduin vahtein alle, niin kauvan kuin olimme möljässä kiinni, mutta auta armias, kun merehen päästiin! Silloin sain minä huvikseni taasen maistaa lurjusta ja oikein porvoon mitalla. Sieltä seilasimme me Ameriikaan painolastilla. Ameriikasta lähdimme me ja tulimme Odessaan, maaliöljyä lastina, sillä Venäjällä sitä tarvitaan paaston aikana, siellä keitetään kaikki ruoka maaliöljyssä ja syödään tuohen tervaa särpymenä, niin ihan kuin suomalainen piimää. Odessasta tulimme me takaisin kotikaupunkiin jauholastilla. Minä olin ollut sillä reissulla neljä ja puoli vuotta ja olin jo letmatruusi kun kotiin tulin. Nytkös niinä vasta olin olevinani koko mies mielestäni. Ja kaupunkiin kun tulin, niin minut tuomittiin kahdeksaksi vuorokaudeksi vedelle ja leivälle. En elämässäni ole mokomammalla muonalla ollut. Toisena päivänä vettä ja leipää; toisena leipää ja vettä. Semmoinen oli siellä ruoka. Kun palasin linnasta takasin, niin kaikki sanoivat minua karkuriksi, ja se kävi minun niin vihakseni, että ensi laivassa menin merelle taasen. Sitten risteilin minä milloin missäkin pikku matkoilla, noin kolme vuotta. Kun minä palasin takasin, niin kaupungin fröökynät ne jälissäni juoksivat kuin hullut. Nuoret ja vanhat herrat ne olivat minulle vihaisia koko talven. Ja keväällä sitten mielissään, minä kun menin merelle ja he minusta pääsivät. Minä olin sillein jo matruusi ja minulla oli hyvä palkka. Se reissu oli myrskyisin kaikista, kun olen kokenut ja monta kertaa olimme me hengen vaarassa. Kerrankin kun me Pietarsaaren edustalla olimme pilkkosen pimeällä yöllä ja luusia ei ollut laivassa, kapteeni oli päissään ettei tuppiaan tuntenut, ja käski kääntää luodetta kohti. Minä sanoin, että ei luoteesen, vaan piilvinniin. Mutta kun kapteeni ei totellut, niin minä tartuin äijää rinnasta kiinni ja sysäsin kajuttaan, sanoin muutamalle toiselle miehelle: 'Pidä kajutan ovi kiinni, ettei ukko pääse sieltä pois.' Perämiehelle sanoin: 'Pidä piilvinniin.' Ja onnellisesti me päästiin satamaan. Aamulla tuli kapteeni kannelle ja sanoi: 'Viisas mies tuo Töyry. Mennä yönä olisi kaikki me hukuttu ilman häntä, sillä laiva on tullut niin ahtaasta väylästä haminaan, josta ei ole ikipäivänä yksikään ennen meitä tullut. Töyry, tule alas kajuttaan, niin saat ryypyn aamutuimaan.'
"Sinä aamuna me kapteenin kanssa vähän niinkuin hummattiin. Pietarsaaresta me seilattiin laukkulastin kanssa Kiinaan. Siellä oli justiin tulossa keisarin häät; ja meitäkin pyydettiin jäämään kunniavieraaksi. Vaan meillä kun oli kiire niin me emme joutaneet odottamaan, vaan seilasimme sieltä Ameriikaan. Mutta häämakiaisia meille sieltä annettiin oikeen koko laivan lasti. Olisi niitä vieläkin, jos kapteeni ei vaan olisi myynyt Ameriikassa ja pistänyt rahat taskuunsa. Ameriikasta me tultiin kotia rusinalastilla. Minä aloin taasen elää ilosta elämää kaupungin fröökynäin kanssa rahoineni, sillä niitä minulla oli usiampia kymmeniä tuhansia ruplia. Kävinhän minä silloin kotokylässäkin, mutta täällä ei tahtonut tuntea kukaan enään minua, olin kun herra, sanoivat he, ja herrahan minä silloin olinkin. Pastori kun minun tapasi maantiellä, niin sekös vasta tuli oikein iloiseksi, pyysi ja rukoili minua käymään pappilassa kylässä. Ikävän sanoi maalla olevan olla, kun ei ole ketään sivistyneitä ihmisiä, joita kävisi hällä hupina. 'No, olkoon menneeksi', sanoin minä, 'käydäänpä vaan, kun aikaa tulee.'
"Pappilaan kun menin, niin kaulaan se pastori minulle käpertyi. En minä ollut siihen asti uskonut, että papitkin juovat; mutta kyllä minä silloin näin, että ryyppää ne papitkin, kun mieluinen vieras vaan kumppanina on. Pappilassa minä sitten olin joka päiväinen vieras, niin kauan kun minä maalla olin. Kaupunkiin kun takaisin menin, niin siellä kun fröökynät kummailemaan, että miten minä olin niin kauan maalla ikävältä toimeen tullut. 'Pappilassa kävin vieraissa', vastasin niinä, 'me kun olemme sen meidän kylän pastorin kanssa hyvät ystävät', sanoin.
"Muutamana onnettomana päivänä näin minä, että rahani olivat kaikki, vaikka paljohan niitä oli ollut. Nyt tuli minulle hätä. En eläessäni ole muuta niin nälkäistä talvea pitänyt. Ja fröökynätkin kulkivat toista puolta katua kuin minä kulin. Nyt täytyi minun tyytyä köökipiikoihin, vaikka raskaalta se minusta tuntui. Mutta he antoivat aina minulle ruokaa, salaa isäntäväeltänsä. Vaan nälkä minulla oli sentään. Keväällä kun viimmeinkin pääsin muutamaan laivaan, niin olin laiha kuin haudasta karannut. Lihosin ja voimistuin minä siellä kuitenkin aina vähitellen; mutta loistoaikani oli männyt rahojeni kanssa, sitä en voinut enään auttaa. Minä olin koko siihen asti eletyn merielämäni ajan toivonut saavani olla edes yhden kerran förliisauksessa käsinä, että minulla olisi vanhana äijänä siitäkin kertomista. Mutta kun sain sitäkin kokea, niin olisinpa suonut, etten olisi nähnyt koko kohtausta, niin se minua pelotti heti ensi kerralla.
"Me olimme menossa Englannista Ameriikaan rautalastilla, kun lähellä Ameriikan rantaa, aivan maiden näkyvissä, me seilattiin karille. Laivamme oli tarttunut kokasta karihin ja koko kööli oli lentänyt pirstaleiksi. Meidän suuri ja komea laivamme vapisi myrskyssä kuu mitätön vene vaan. Se on ihan toista, kun valtameri on myrskyssä, kun näiden Suomen purojen mitättömät kosket. Sillä on silloin ääretön voima. Niinpä meidänkin laivamme, kun oli raskaassa lastissa ja lujasti kanssa kiinni, niin rautakaaretkin menivät poikki että vonkui vaan, ja sillä täkin puolella me sitten maihin seilattiin. Mutta me olimme menettäneet kaikki, vaatteemme ja rahamme joka mies. Minulla niitä oli rahoja silloin taasen, että miestä kallelleen painoivat, vaan siellä ne ovat nekin Atlantin pohjassa. Köyhänä kun taivaan linnut me kyytittiin kotia taasen. Kyllähän minua vielä puhuteltiin 'syömanniksi', vieläkin, vaan fröökynät ei enään näyttäneet piittaavan mitään. Kotikaupungissa tehtiin silloin juuri uutta laivaa ja minä pääsin siihen työhön jossa olin sen talven. Keväällä minä olin mitä rikkaampia miehiä, kun laiva lykättiin vesille.