Kaikki oli murheellista — huone, puutarhassa helkkyvät lintujen äänet, ikkunan ulkopuolella leviävä, auringonvalon kultaama nurmikko, sen yksinäinen, ihmeellinen kirsikkapuu, jonka oksat olivat tahrattoman valkeiden kukkien peitossa ja joka ojenteli vaahtomaisia haarojaan taivasta kohti. Hän oli surullinen, ihan itkun partaalla, mutta kuitenkin suru oli yltäkylläistä, tukahduttavaa riemua.
Ilta piti Roddya kiedottuna kauneuteensa ja salaperäisyyteensä: Roddy ja illan salaisuus olivat sekaantuneet toisiinsa.
»Oi, Roddy, minä rakastan sinua! Olen sinua aina rakastanut.»
Voi rakkauden tuskaa!
Mutta pian tie avautuisi esteettömäksi ja johtaisi onnelliseen loppuun.
Varmasti se oli jo alkanut avautua.
Kuvat ilmestyivät hänen eteensä.
Roddy pelaamassa tennistä — hänelle ominaista, syrjäiskuista peliä, joka ärsytti hänen vastustajiaan ja sai hänet nauramaan itselleen juostessaan ja hyppiessään. Hänen silmänsä eivät muistaneet varoa ja olla salaperäisiä; ne olivat kirkkaat, kellanruskeat jalokivet. Judith oli hänen pelikumppaninsa ja oli hänen tähtensä juhlallisen innokkaasti koettanut pelata paremmin kuin koskaan ennen saavuttaakseen hänen ihailunsa. Mutta Roddy ei ollut sellaisia pelikumppaneita, jotka kehuivat: »Hyvin pelattu!» tai: »Tiukkoja otteita.» Hän tarkkaili Judithin sivalluksia ja näytti huvitetulta, mutta pysyi vaiti, vaikka Judith hankkikin hänelle voiton toisensa jälkeen.
Myöhemmin Judith ihasteli:
»Oi, Roddy, tennis on minusta kovin hauskaa. Eikö sinustakin?»
Roddy vastasi välinpitämättömästi: