»Alue on kaunis», jupisi Judith.
»Niin — isoja puita —» mutisi toinen hiljaa. »Ja satakieliä luultavasti keväällä.»
»Satakieliä…»
»Oi, täällä on aika paljon viehättävää odotettavana», vakuutti
Jennifer, kääntyen ja hymyillen Judithille. Heidän silmänsä säkenöivät
ja säikkyivät: myötätunto liikkui sähkövirran tavoin heidän välillään.
Jennifer jatkoi:
»Voi, hyvä Luoja! Katsokaahan makuuhuonettani! Minäpä vain puhdistan pienen kaistaleen ja nukun sekasorron keskellä. Eiköhän palvelijani ole mielissään? On parasta aloittaa niinkuin varmasti jatkan, joten jätän koko homman hänen puuhakseen. Hän pitää siitä niin pian kuin olen voittanut hänen sydämensä… Hyvää yötä. Minun täytyy ilmoittaa, että useimmat ihmiset nimittävät minua Janeksi.»
»Minä nimitän sinua Jenniferiksi, Se on viehättävä — toisenlainen kuin kaikki muut, Se on sinun kaltaisesi.»
Jenniferin pieluksella olevat kasvot menivät ujoon hymyyn kuten mielistyneen lapsen kasvot.
Judith puuhaili rauhallisesti olohuoneessa, siivoten kuppeja ja veitsiä — nauttien palvelemisen oudosta tunteesta. Muutamien minuuttien kuluttua hän huusi:
»Et kai heidän keskustelunsa nojalla pitäisi näitä tyttöjä älykkäinä vai pitäisitkö?»
Vastausta ei kuulunut. Vielä muutamien minuuttien kuluttua hän pilkisti makuuhuoneeseen. Hänen hämmästyneitä aistimiaan tervehtivät Jenniferin rauhalliset, punehtuneet piirteet ja säännöllinen hengitys.