Sitten he olivat kahden kesken. Judith kumartui hypistelemään kaniinin turkkia. Se oli kuollut, se oli kuollut. Hän lankesi polvilleen sen viereen ja itki.
»Kuulehan; älä itke!» pyysi Roddy hetkisen kuluttua. Hän ei sietänyt kyyneliä.
Judith itki sitäkin haikeammin, kauheita nyyhkytyksiä ihan vatsan pohjasta.
»Ei se sitä tarkoittanut, sille ei mahda mitään», lohdutti Roddy.
Oltuaan sitten taaskin hetkisen vaiti hän lisäsi:
»Tiedäthän, ettei se sitä tuntenut. Se kuoli heti.»
Se kuoli heti. Oi, kuinka liikuttavaa, kuinka sietämätöntä!… Sitten taaskin, pitkän ajan kuluttua:
»Kuules, viemme sen kotiin ja hautaamme sen!»
Hän keräsi isoja saniaisenlehtiä ja kietoi kaniinin hellästi niihin. Judith otti sen maasta; hän tahtoi kantaa sitä, vaikka olikin pyörtymäisillään tuskasta tuntiessaan käsissään sen pehmeän, hennon ruumiin. Hän mietti: »Käsissäni on kuollut olento. Se oli elossa muutamia minutteja sitten, mutta nyt se on — millainen se on?» Ja häntä tukehdutti kuin hukkuvaa.
He lähtivät. Itkien, yhä itkien hän kantoi kaniinin mäen rinnettä alas puutarhaan; ja Roddy asteli äänettömänä hänen rinnallaan. Hän poistui kaivamaan kuopan laakeripensaan juurelle pensaikon tiheimpään osaan. Mutta kun viimeinen toimitus, hautaaminen, oli käsissä, ei Judith jaksanut enää lainkaan kestää. Hän oli nyt ihan sekaisin, pelkkänä nyyhkytys- ja kyynelryöppynä.
»Älä toki!» pyysi Roddy taaskin vapisevalla äänellä.