Judith kuunteli, kyseli, osoitti myötätuntoa, rohkaisi häntä tarjoamalla muistiinpanoja ja kirjoituksia, laittoi hänet vuoteeseen, koettaen esiintyä äidillisesti, ja riensi sydän kevyenä takaisin Jenniferin luokse.
Pastori… missään nimessä hän ei saisi hiiskua Jenniferille mitään pastorista.
7
Judithin ja Jenniferin edessä olivat toukokuun pitkät päivät. Joka päivä tarjosi uuden seikkailun ulko-ilmassa, ja työ oli mitätön, laiminlyöty pikku seikka. Viikkokausia pysyi ilma moitteettoman kauniina. Elämä supistui siihen, että he harhailivat vihreässä veneessä pieniä joenuomia myöten kauas kaupungista Jenniferin soutaessa hurjia puuskia pitkien toimettomuusjaksojen välillä. Aina kun Judith tarjoutui auttamaan, vastasi hän lujasti, ettei naisen koskaan pitäisi poiketa laadustaan.
Vihdoin he nousivat rannalle ja valmistautuivat uimaan.
»Pois, pois, te lainavehkeet!» huudahti Jennifer. »Tiedätkö, rakas, se tehoaa minuun paremmin kuin mikään muu kohta koko Shakespearen teoksissa? Vannon, Judith, että minusta tuntuu paljoa luonnollisemmalta olla ihan ilman vaatteita.»
Hän nousi pystyyn, ojentaen valkeat käsivartensa ylöspäin. Hänen pilvimäinen tukkansa loisti sinertävässä ilmassa. Hänen selkänsä oli hento, voimakas ja muodoltaan virheetön.
»Sinä ihana, ihana pakana, jota jumaloin», kuiski Judithin sisällä se ääni, joka ei milloinkaan voinut puhua ääneen.
Jenniferin rinnalla hän tunsi olevansa liian hoikka, liian taipuvainen, milteipä heikko.
»Olet niin perin viehättävä», kehui Jennifer, silmäillen häntä.