Naimattomat sedät ovat tunnettuja; ja neitseellisille tädeille saattaa sattua omituisia seikkoja, kuten kaikki me valistuneet nykyaikaiset tiedämme. Mutta pyhän avioliiton sitomia setiä ja tätiä pidetään vaarattomina (mikäli vaarattomuutta on tässä maailmassa), ja minä olen ilmoittanut viranomaisille siitä, että he ovat vain lyhyen ajan yliopistolla, ja minun on sydämellisesti sallittu käydä kunniatervehdyksellä heidän luonaan huomenna teeaikana kello 4,30.
Judith.
Judith silmäili ympärilleen Martinin huoneessa. Se oli siivoton ja sangen likainen, ja siinä oli hyljätty, liikuttava, hieman eläimellinen tuntu, kuten kaikissa miesten huoneissa. Se herätti halun huolehtia hänestä. Miehet olivat avuttomia lapsia; se oli ihan totta. Olisi saattanut arvata, että Martinin huone naurettavasti kolkuttaisi sydämeen.
»Pelkäänpä täällä olevan hiukan sekaisin», pahoitteli Martin, puhaltaen savukkeentuhkan uuninreunukselta tuleen.
Hän poltti suunnatonta piippua. Hänen kasvonsa olivat punaiset. Hänen kookas ruhonsa näytti kömpelöltä ja muodottomalta vanhassa tweedkankaisessa takissa ja tilavissa, harmaissa flanellihousuissa.
»Kuinka voit, Judith?» Martinin ruskeat silmät tähtäytyivät vieraaseen.
Hän oli kovin ujo.
»Olen ollut sairas, Martin.»
»Voi!…» Mies näytti huolestuneelta ja vaivautuneelta. »Oliko sinulla — oliko sinulla kunnollinen lääkäri?»
»Kyllähän toki. Se oli melkein keuhkokuumetta, mutta ei ihan.»
»En tiennyt sinun olleen sairaana…»