Vihdoin Judith pakottautui katsahtamaan kelloon. Niin myöhä! Hän ehtisi takaisin parhaiksi ennen illallista.
»Minulla on auto ulkosalla», ilmoitti Roddy huolettomasti. »Voin saattaa sinut kotiin lyhyessä tuokiossa.»
Keskeyttäen toisen kiitokset hän lisäsi:
»Se ei ole minun, siinä ei ole suojusta, se menee vähänväliä epäkuntoon ja se on hornamaisen epämukava, joten en oikeastaan sitä suosittele.»
Kuulosti siltä kuin hän olisi äkkiä alkanut pahoitella tarjoustaan ja koettaisi peruuttaa sen. Judith katsoi häneen koko itsevarmuutensa romahtaessa. Roddyn kasvot olivat muuttuneet naamioksi.
Judith virkkoi kerkeästi:
»Jos saattaisit minut, olisin hyvin kiitollinen.» Hänen äänensä kuulosti hänestä itsestään pingoittuneelta, rukoilevalta, hirveältä.
Roddy kumarsi.
Kului kymmenen minuuttia, ennenkuin auto saatiin käyntiin Martinin ja
Roddyn vuorotellen vinhasti kiertäessä kampea.
»Hyvää yötä, Martin! Kiitoksia hupaisista teekutsuista! Tapaamme taaskin toisemme pian, eikö niin?»