»Voi, Roddy, älä!»
Judith painoi kätensä korvilleen. Roddy ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin silminnähtävästi haluten saada hänet uskomaan itseään.
»Minä vain yritän varoittaa sinua», jatkoi Roddy perin uhmaavasti. »Minua ei kannata pelastaa. Kenenkään ei pidä koskaan ottaa minua vakavalta kannalta. Minuun ei kannata tuhlata hetkistäkään. Kukaan ei voi tehdä minusta mitään.»
Roddyn mieliala alkoi hipoa naurua. Hänen kasvonsa vääntyivät kiusoittelevasti, kun hän lakkasi puhumasta ja kääntyi katsomaan Judithiin. Mutta viimemainittu käänsi kasvonsa toisaalle, aprikoiden alakuloisesti.
Minkä tähden hän oli puhunut sillä tavoin? Itsensä halveksimista, niin varmaa, niin toivotonta… Roddy oli tuntunut varoittavan häntä pysymään loitolla oman itsensä tähden.
»Se ei hyödytä mitään», virkkoi Judith äkkiä tahtomattaan.
»Mikä ei hyödytä mitään?»
»Sinä olet sellainen kuin haluan ajatella sinun olevan. On tarkoituksetonta sinun syytää niskoillesi herjauksia. Sinä et voi saada minua tuntemaan vastenmielisyyttä sinua kohtaan; voit ainoastaan tehdä minut surulliseksi. Mutta otaksuttavasti se tuottaa sinulle huvia.»
Roddy oli vaiti. Judith jatkoi arasti:
»Ja kun sinä — kun ihminen väittää, ettei hänellä ole tunteita tai ettei hän välitä — ettei hän kelpaa mihinkään — se vain saa minut ajattelemaan — että minä osaisin opettaa hänet tuntemaan ja välittämään. Minä osaisin tehdä hänet onnelliseksi. Voisin pitää hänestä huolta. Varmastikin tiedät, että juuri sellainen —vaikutus sillä on minuun. Juuri senvuoksi niin puhutkin.»