Mabel supisti suutansa ja oli ääneti.
Judithin tuli välttämättä pikaisesti poistua hänen luotansa siitä pelosta, että hän löisi Mabelia, koska hänen tietoinen tarkoituksensa oli ilmeisen selvä, koska hän nyt aivan hyvin tiesi, ettei Judith ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan neiti Mannersista, koska Judith selvästi näki sen tytön kookkaana, tummana ja loistavana astelevan nurmikolla Jenniferin seurassa, kilvoitellen hänen kanssansa voimateoissa, hänen vertaisenaan kaikkeen suurenmoiseen, epänaiselliseen, ruumiilliseen puoleen nähden, jollainen Judith ei ollut koskaan ollut. Hänen kuvansa väikkyi äkkiä Judithin silmissä, lähtemättömästi esiintyen kaikkien tähän saakka selvittämättömien ja muodottomien, pelokkaiden aavistusten ruumiillistumana, muutoksen, synkän levottomuuden ja hämmingin tunnuksena. Ja tuossa oli myöskin sietämättömän Mabelin kuva tarkkailemassa itsekseen, ahmimassa ikkunasta kiiluvin silmin, jotka ilmaisivat:
»Vihdoinkin!»
Judith seisahtui käytävässä ja valitti ääneen, kauhistuen ajatustensa hurjan vimmaista lentoa.
* * * * *
Kylvystä palatessaan Judith kuuli myöhään illalla ääniä ja naurua
Jenniferin oven takaa. Pitikö hänen pysähtyä?
Koko seurueen täytyi tavallisuuden mukaan olla siellä nauramassa ja pakinoimassa, ikäänkuin ei mikään olisi ollut vialla. Hän yksin oli eristäytynyt, istunut kirjakasan ääressä huoneessaan, koska hänellä muka oli tärkeätä työtä. Se oli hänen oma vikansa. Hän oli väittänyt, että hänellä oli tehtäviä, ja he olivat uskoneet häntä eivätkä olleet pyytäneet häntä seuraansa. Hän menisi sisälle, istuisi heidän joukossaan, polttaisi tupakkaa ja kertoisi heille juttuja — kertoisi heille sellaista, mikä heitä naurattaisi; ja kaikki olisi kuten ennenkin. Toiset lähtisivät lopulta pois ja jättäisivät hänet jälkeen; hän kääntyisi katsomaan Jenniferiä tulen hohteessa, ojentaisi kätensä ja sanoisi: »Jennifer…»
Hän avasi oven ja katsahti sisälle.
Äänet vaikenivat äkkiä.
Sitä seuranneen oudon, jännittyneen hiljaisuuden aikana hän näki, että ikkunaverhot oli vedetty syrjään. Purppuraisen musta yö painautui ikkunoita vasten, ja yhdestä ruudusta näkyi täyden kuun kirkkaan valkoinen kehrä. He viruivat kaikki lattialla. Himmeästi erotti tummia hahmoja, kalpeita, kuutamon hipomia kasvoja ja käsiä; muutamia savukkeita hehkui huoneen toisesta päästä hataran, leijailevan savupilven lävitse. Takkatuli oli palanut melkein loppuun. Missä oli Jennifer?