»Kuka sitten nyt puhui?» kysyi Judith hiljaa ja herttaisesti.
»Oh…» huudahti Jennifer kimakasti, »Geraldine, sinä et vielä ole tavannut Judithia».
Mitä hän aikoi sanoa? Geraldine Manners vietti hänen luonansa pyhänseutua, ei, käveli nurmikolla hänen kanssansa, oli juuri saapunut, ei, oli asunut hänen huoneessaan kuukausimääriä, kesästä asti, sillä he olivat niin kovin läheisiä ystävyksiä…
»Kuinka voitte? Puhetavastanne arvaan, minkä näköinen olette», virkkoi
Judith pehmeästi, nauravasti.
»Ohoo; siihen minä en lainkaan pysty.»
Kuinka ikävystynyt, kuinka huolimaton ääni!
»Kierränkö valot palamaan?» kysyi joku.
»Älä!» kielsi Judith äänekkäästi.
Hän kohotti käsivartensa ikkunaa vasten. Kimonon hiha valahti alaspäin, ja käsivarsi välkkyi käärmeen tavoin kuutamossa kylmänä ja hentona. Hän levitti pitkät sormensa ja tähysti niitä.
»Olisin mielelläni sokea», puheli hän. »Toden totta toivoisin olevani sokea. Silloin saattaisin oppia näkemään sormillani. Saattaisin myöskin oppia kuulemaan kunnollisesti.»