Kello lakkasi soimasta.
»Hyvästi!» lausui Judith. »Olen myöhästynyt.» Hän ojensi kätensä.
Geraldine tarttui siihen. Hänen kätensä oli viileä, sileä ja vankka.
»Hyvästi!»
»Aiotteko — viipyä täällä vielä kauan?»
»Lähden pois huomenna.»
»Olisin mielelläni oppinut tuntemaan teitä paremmin», virkkoi Judith ja nosti katseensa Geraldinen pitkiin, salattuihin silmiin. »Toivon teillä ja hänellä olevan hauskaa ulkomailla.» Hän aukaisi oven kohteliaasti ja sanoi sitten: »Emme unohda toisiamme, vai unohdammeko?»
»Emme», vastasi Geraldine, yhäti katsellen häntä, mutta hymyilemättä.
He lähtivät käytävässä kumpikin suunnalleen.
Nyt alakertaan nauttimaan yksitoikkoisesta ruuasta ja hälinästä, istumaan kaikkien tyttöjen parissa rääkkäämässä itseään kuvittelemalla sieppaavansa katseita, joista saattaisi kuvastua sääliä, kuulla kenties oma nimensä ja Jenniferin hiljaa kuiskattuna, koettaa tuskaisesti arvata, kuka heistä oli rohjennut kiskoa hänen tuskansa sen piilopaikasta ja toitottaa sitä ääneen.