Kuului suunnaton huokaus ja paperin kahinaa; sitten syntyi hiljaisuus.
Ensi katsauksella kysymykset melkein kaikki näyttivät tutuilta, rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin. Pelko haihtui. Aivot kokosivat tarmonsa kylmäverisesti, täsmällisesti; kynä juoksi.
Tunnin kuluttua ensimmäinen levähdys; hän vilvoitti otsaansa puikolla jähmeätä kölninvettä ja maistoi hieman vettä. Takaa kuului edelleen Mabel-poloisen kuivaa, hiljaista yskää ja nuuhkimista. Kirjoituksen ylitse matalalle kumartunut pää näytti siltä kuin se ei enää milloinkaan jaksaisi kohota uudelleen pystyyn.
Tytöt vääntelehtivät ja pureksivat kyniään. Jossakin soitti hampaidennaputtaja surullista säveltään. Lehmä katsahti työstänsä, hymyili rauhallisesti ympäristölleen ja alkoi jälleen kirjoittaa, tyynesti, rintansa hiukan estämänä.
Taaskin vierähti tunti. Pulmana oli pikemminkin se, että oli liian paljon sanottavaa, kuin se, että sitä oli liian vähä. Huone oli nyt kankeana, jurona keskittymisestä. Kuului tyrmistyttävää, sekavaa hätäilyä ja melua; eräs tyttö nousi ja juoksi pois huoneesta valvojan tukemana. Nenäliinassa, jota hän painoi nenälleen, oli kuvottavia, veripunaisia täpliä. Vähän ajan kuluttua hän palasi kalpeana ja vetistelevänä, istuutui jälleen paikalleen ja kumartui uudelleen paperin ylitse.
Kolme tuntia. Koe oli ohitse. Mahdotonta oli muistaa, mitä oli kirjoittanut, mutta koskaan ei ajatuskyky ollut tuntunut voimakkaammalta ja varmemmalta. Kolme tuntia lähempänä elämää.
Taaskin kadulle, keskipäivän auringon armottomaan paahteeseen. Mutta nyt sen säteet tuntuivat tehottomilta; niiden lämpö tuskin tunkeutui kylmiin käsiin ja jalkoihin tai värisevään, kivistelevään selkään.
Joukko ylioppilaita meni ohitse poistuessaan tutkintohuoneestaan. He näyttivät huvitetuilta ja riemastuneilta. He tunkivat paperinsa taskuihinsa, virittivät piippunsa, oikaisivat selkänsä ja lähtivät hilpeästi puoliselle.
Tytöt hiipivät ulos kaksittain ja kolmittain, vakavasti keskustellen, vertaillen valkoisia liuskojaan.
»Suorititko tämän?»