Ei mitään voinut lisätä. Ei ollut mitään muuta sanomista. Hänen silmissään väikkyivät Mabelin kasvot tämän viime viikon aikana, ilmeettömät, riutuneet, häntä yhäti kuolevan silmillä tarkkailevat, mutta hän työnsi ne syrjään. Hän oli arvellut, että hänen pitäisi suudella Mabelia jäähyväisiksi, mutta nyt hänen ei tarvitsisikaan sitä tehdä.
Nyt hänen täytyi joutua Martinin tähden.
Auto kääntyi opiston kujalta ja lähti kiitämään pitkin pölyistä maantietä.
»Nyt sanon sille jäähyväiset, Martin. Uh! Minä vihaan sitä. Minä rakastan sitä.»
Haavat näyttivät lyhyessä hetkisessä kasvavan ja piilottavan sen. Se oli poissa.
»No niin, Martin, miten olet voinut? Mitä kuuluu kaikille muille?
Kuinka he kaikki voivat?»
Hän pääsi takaisin, hän pääsi takaisin.
He jättivät Cambridgen taaksensa, ja hän koetti muistella sitä, saada sen silmiensä eteen, mutta ei voinut. Valveuni, nukkuessa nähty uni — kumpi se oli ollut?
Muistaisikohan hän sitä enää milloinkaan?
Eilen oli Martin seisonut hänen kanssansa kirsikkapuun juurella.