Ilmassa oli saniaisten tuoksua, ja pieni Munkin puro lipui edelleen heidän editseen, ruskeana ja kirkkaana, solisten koskipaikoissa, kätkeytyen ylitsensä kaartuvan kasviston alle.
»Täältä kerran löysin outolajisen kovakuoriaisen», virkkoi Julian, silmäillen mielissään ympärilleen.
»Minä menen uimaan teen jälkeen», ilmoitti Mariella. »Pojat, meidän pitää kaikkien uida. Nyt toivon kun toivonkin, että olisin ottanut Peterin mukaan. Etkö sinäkin, Julian?» Hän katsahti Julianiin epävarmasti.
»No, käskinhän sinun ottaa hänet, enkö käskenyt? Sinä vakuutit, että hänen piti jäädä opettajattarensa luokse», huomautti Julian ynseästi.
»Älä huoli, Mariella!» ehätti Martin lohduttamaan. »Luultavasti teit oikein, kun et tuonut häntä tänne. Hänestä se olisi otaksuttavasti ollut kovin uuvuttava, tällainen pitkä matka.»
»Juuri niin arvelin», virkkoi Mariella, yhtyen toisen sanoihin liikuttavaan, lapsellisen mukaantuvaan tapaan.
Taaskin Judith, tuntien vihlovaa hämmästystä, muisti, että Mariella oli äiti.
»Mitä arvelette teestä?» kysyi Martin. »Kunpa vain emme, Jumala nähköön, olisi unohtaneet mitään!»
Hän avasi eväskopan ja etsi innokkaasti sen sisällön joukosta, kunnes löysi ruokaliinaan käärittyjä raakoja tomaatteja ja salaattia.
Judith hymyili hänelle äkkiä. Vaikka kaikki muut muuttuisivat, pysyisi Martin ennallaan. Hän oli aina ollut, oli nyt ja olisi kuolemaansa saakka hyväntahtoinen, herkutteleva ja rohkaiseva. Hän söisi aina raakoja kasviksia ja haisisi lievästi terveelle hielle eikä vaatisi elämältä mitään muuta kuin sitä, että ne ihmiset, joista hän piti, olisivat hilpeitä.