»Se ei ole tuottanut minulle paljoa tyydytystä.»
»No, no! Puhu vähä hiljempää!»
»Se on totta. En esiinny nyt vaatimattomana.» Judith käänsi päänsä poispäin Julianista ja jatkoi: »Tein työtä oikein tiukasti. En ajatellut mitään muuta kuin työtä, koska minulla ei ollut mitään muuta — erikoisen hupaista — ajateltavaa. Sellaiselle menestykselle ei pane paljoa arvoa.»
Syntyi äänettömyys.
»Ja otaksuttavasti», virkkoi Julian, »minulle ei sen enempää kerrota siitä».
Judith kohautti olkapäitään.
»Ei ole muuta kerrottavaa», vastasi hän. »Siinä kaikki.»
»Kukaan ei koskaan luota minuun», valitti Julian. »En tiedä, minkä tähden. Olen ihan mielipuolisesti innostunut — erittäinkin rakkausjuttuihin. Luultavasti kasvoni työntävät kaikki loitolle.»
Judith nauroi… Niin, ei kukaan luottaisi Julianiin. Hän olisi liian selvänäköinen, liian tieteellisesti innostunut, liian kylmä ja järkevä. Hän antaisi niin kovin hyviä neuvoja ja niin kovin paljon. Ihmiset kaipasivat vain sekavapäistä myötätunnon purkausta.
Julian jatkoi: